Mikko Niskanen kuoli 25.11.1990, kun eturauhassyöpä otti lopullisen otteensa voimakkaasta persoonasta. Kuollessaan taiteilijaprofessori, näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja oli vain 61-vuotias. Jäljelle jäivät upeat elokuvat ja tarinat elokuvien vaiheista ja Mikon elämästä.
Eturauhassyöpä leikattiin ensimmäisen kerran vuonna 1989. Vielä tuolloin oli Mikko toiveikkain mielin, sillä tauti oli välillä remissiossa. Hän oli viettänyt kevään loma-asunnollaan Espanjassa, ja tuolloin hän oli alkanut kokea ankaria selkäkipuja. Mikko sai huonoja uutisia kesällä – syöpä oli lähtenyt jylläämään voimakkaalla otteella.
– Isä kertoi, miten asia on. Lääkäri oli jo tuolloin sanonut, ettei hoitokeinoja ole, eikä ollut osannut antaa ennustetta elinpäivien määrästäkään, Jorma Niskanen huokaa.
Jorma Niskanen näki isänsä tuntia ennen tämän kuolemaa. Meilahden sairaalassa Mikon kuolinvuoteella valvoivat myös tyttäret Marika ja Marja. Vuorokauden valvoneena, Jorma lähti käymään syömässä. Sillä aikaa Mikko veti viimeiset hengenvetonsa.
– Vuorottelimme isän vuoteen vierellä. Meille tarjottiin viereistä huonetta käyttöömme, mutta eihän siellä osannut olla saatikka nukkua. Isä sanoi vielä joitakin sanoja kuolemaansa edeltävänä päivänä. Puristettiin kättä ja oltiin läsnä.
Kuolema kävi sunnuntai-iltana. Jorma muistelee, kuinka Mikon elämänliekki hiipui pois jo aamusta.
– Huomasin hoitajienkin otteista ja toimesta, että loppu on lähellä. Pari päivää aikaisemmin oli lääkäri jo todennut, että maallinen vaellus alkaa olla kalkkiviivoilla. Olimme kaikki sitä mieltä, ettei isän kärsimyksiä pidä ainakaan niin sanotuilla turhilla hoitotoimilla pitkittää.
Sairaalassa Mikko ei kuitenkaan ennättänyt olla kuin vain viimeisen viikonloppunsa. Hänen viimeinen rakkautensa, oopperalaulaja Maija Lokka huolehti Mikosta niin pitkään, kuin vain potilaan vointi antoi myöten.
– Isä sai olla kotihoidossa melkein loppuun saakka. Hän joutui vasta kuolemaansa edeltävänä perjantaina viimeiselle sairaalamatkalleen, Jorma muistelee.
Eturauhassyöpä sahasi vointia ylös ja alas. Välillä Mikko katsoi tulevaisuutta valoisasti, viimeisenä vuotenaan hän jopa suunnitteli talon ostamista Espoosta, seuraavassa hetkessä voimat olivat taas vähissä.
– Isä olisi ollut parhaassa terässä, mutta syöpä sai yliotteen. Häneltä jäi paljon tekemättä, sillä suunnitelmia oli paljon. Isä kehitti koko ajan päässään uusia projekteja, ei hän osannut olla kehittelemättäkään. Ehkä hän yritti myös tekemisellään peittää sairautta itseltään.
Arkkua kantoivat Mikon poika Jorma Niskanen, sekä veljet Simo, Esko, Sakari ja Pekka ja veljenpoika Timo.
VIIMEISESSÄ ISÄN ja pojan välisessä keskustelussa juteltiin asiat selväksi. Mikko oli tavannut aiemmin myös veljensä Simon, Eskon, Sakarin ja Pekan kotonaan Iso Roobertinkadulla. Silloin hän halusi käydä elämäänsä läpi omiensa kautta, ja pyytää anteeksi jos oli jotain anteeksipyydettävää, ja selvittää asioita jos oli jotain selvitettävää.
– Kävin viimeisenä syksynä isän luona useasti, ja vielä silloin hän oli vireessä. Uskon, että hänellä oli sisimmässään paine saada puhua meidän lastenkin kanssa. Ja hyvä niin, molemmin puolin, vaikka ei minulla mitään kaunoja isää kohtaan ollut.
Mikko kävi Konginkankaalla viimeisen kerran kuolemaa edeltävänä kesänä.
– Hän kiersi ystäviään läpi, kävi äitinsä ja isänsä haudalla. Kyllä hän jo silloin tiesi sisimmässään, että käynti on viimeinen, Jorma pohtii.
Omaisille Mikon kuolema oli kova paikka. Kovemmaksi sen vielä teki median kiinnostus aiheesta. Kun aukaisi lehden, television tai radion, oli läheisen kuolema levitelty uutisaiheeksi.
– Alkuun tuntui hyvinkin pahalle. Myöhemmin ymmärsin, että media halusi kunnioittaa isän tekemää työtä ja ammattitaitoa. Isää haluttiin muistella. On ilo kuulla, että vieläkin, vaikka isän kuolemasta on jo pian kolme vuosikymmentä, näyttelijät haluavat muistella isältä saatuja oppeja.
MIKON ELÄMÄNKAARI oli värikäs, nousuineen ja laskuineen. Kuuteen vuosikymmeneen mahtui epäonnea, kurjuutta, sairautta, vastoinkäymisiä ja skandaaleja. Vaakakupin toiseen astiaan kertyi onnistumisia, mainetta, rakkautta, arvostusta ja työtä – sitä Mikko rakasti. Mikko antoi elokuvalle elämänsä ja eli ja saarnasi elokuviensa kautta.
Taitilijaprofessori laskettiin hautaan juuri niin mahtipontisesti kuin hän elikin. Suuren kulttuuripersoonan viimeistä matkaa seurasi arvovaltainen saattojoukko. Hautajaiset olivat suurmiehen ja kiistellyn persoonan näköiset: Mikon viimeiselle matkalle Helsingin Temppeliaukion kirkkoon kerääntyi suuri joukko valtakunnan julkimoita: maaherra, oikeusministeri, viihdetaiteilijoita, teatteriväkeä sekä tv- ja elokuva-alan tekijöitä. Vaikka saattojoukko oli nimekäs, tärkeimmät olivat Mikon omat: veljet, lapset, sukulaiset ja ystävät Konginkankaalta ja Äänekoskelta. Myös mediaa näytti Mikon viimeinen matka kiinnostavan hyvin laajasti, se jopa radioitiin kaikelle kansalle kuunneltavaksi.
Keski-Suomesta saatoväkeä tuli linja-autollinen. Mukana oli myös Kalervo ja Hanna Lehtonen Konginkankaalta. He olivat käyneet kuolemaan edeltävänä keväänä Mikon Fuenfgirolassa sijaitsevalla loma-asunnolla.
– Jo silloin jätimme jäähyväisiä, ja aavistimme, että ystävyys katkeaa pian, Lehtoset muistelivat.
Lehtoset laskivat kukat arkulle myös Mikon kummityttären Reetta Hytösen puolesta.
– Pitkään meni, kun vielä odotti, että Mikko soittaisi. Ei sitä kuolemaa tahtonut oikein käsittää, Hanna huokaa.
Näyttelijä Pirjo Leppänen luki Mikon arkun äärellä psalmeja.
PSALMINLUKIJANA siunaustilaisuudessa toimi viimeisimmän elokuvan tähti, Riitu, Pirjo Leppänen. Myöhemmin pro Finlandia kunniamerkillä palkittu urkuri Tapio Tiitu säesti saattoväkeä laulamaan virren Maa on niin kaunis Tapani Kansan mukana. Kirkossa laulettiin myös virsi Oi Herra luoksein jää. Tiitu soitti myös Erkki Melartinin Preludin. Soile Isokoski lauloi Requiemista sopraanoaarian Pie Jesu.
Siunauspuheessaan pastori Olli Valtonen harmitteli Mikon elämän liian aikaista päättymistä.
– Inhimillisesti ajatellen Mikko sai elää liian lyhyen elämän. Sitä huolimatta, että hän ehti saada aikaan niin epätavallisen paljon, tuntuu kuin kaikki olisi loppunut kesken. Vaiheessa, jolloin Mikko olisi voinut ansaitusti ja rauhassa elää vähän helpommin ja nauttia elämästä, Valtonen sanoi 15.12.1990 pidetyssä siunaustilaisuudessa.
Valtonen oli tavannut Mikon pari viikkoa ennen tämän kuolemaa. Mikko oli soittanut tutulle papille ja pyytänyt häntä luokseen rukoilemaan.
– Mikko vaikutti sairautensa keskelläkin onnelliselta mieheltä. Tapaamisessa oli läsnä valtava elämänhalu samalla kun tajusimme sairauden mukana tulleen jo lähestyvän tuonpuoleisen läsnäolon.
JOS MIKKO olisi saanut vielä elinpäiviä lisää, olisi hän tuskin laakereillaan levännyt. Tekemättä jäi muun muassa elokuva Kekkosesta. Päätalotrilogiallekin olisi jatkotarinaan aihetta mietittynä.
– Elämän selittäminen elokuvan kautta oli hänen tehtävänsä. Se oli hänen tehtävänsä ja antinsa omalle ajalleen, Valtonen sanoi.
Viimeisenä kesänään Mikko soitti Kainuun Sanomien toimittaja Eero Marttiselle ja pyytänyt häntä merkitsemään ylös tekemänsä huomion: ”Suomalainen elokuva on kuollut.” Tällä hän tarkoitti omistamansa National Filmin vaikeuksia, joista silloin lehdet halusivat repiä otsikoita.
– Perustellusti voi sanoa, että viimeisenä kesänään Mikko ei enää uskonut suomalaisen elokuvan tulevaisuuteen. Tuntui, että hän oli laskemassa aseitaan menossa olevan eurorynkytyksen edessä. Hänen suomalaista maailmaansa se ei ollut ja hän tiesi sen, Eero Marttinen kertoo 27.11.1990 Kainuun Sanomissa.
Viimeisen kerran Marttinen keskusteli Mikon kanssa kuukautta ennen tämän kuolemaa.
– Niinhän ne ovat selvittämättömiä asioita kaikki nämä sairaudet. Mysteeriasioitahan nämä loppujen lopuksi ovat, oli Mikko puhelimessa pohtinut.
– Mikko Niskasen kahtiajakoisuus oli olemassa niin kauan kuin hän eli ja hengitti. Hän hamusi intohimoisesti työtä, mutta vuodet olivat pehmentäneet häntä tunnustamaan, että työ on vienyt hänet kokonaan, että lähimpänä kulkeneet olivat joutuneet siitä kärsimään, kirjoitti Aino Suhola Keskisuomalaisessa 16.2.1990.
Mikon elämään mahtui paljon, eikä hän säästellyt itseään, ei taiteilijana eikä ihmisenä.
– Helppo hän ei ollut, marttyyrikin hänestä löytyi. Mutta paljon hän antoi lähipiirilleen. Jätti mahtavan henkisen perinnön, lausui Pertti Paloheimo Turun Sanomissa 11.12.1990.
Haudan äärellä veljet Sakari, Simo, Pekka ja Esko.
ARKKU LASKETTIIN Malmin hautausmaan poveen. Tammiarkkua kantoivat veljet Sakari, Esko, Simo ja Pekka sekä poika Jorma ja veljenpoika Timo – Niskasia kaikki.
– Mutta hänen sydämensä olisi halunnut päästä Konginkankaan multiin, isänsä ja äitinsä viereen, Jorma huokaa.
Sydämen tahdon edelle meni kuitenkin äkkiväärä Mikko. Hän koki, ettei halunnut turisteja vaeltamaan Konginkankaan hautausmaalle.
– Ehkä se oli isältä se viimeinen tahto, sillä hän ei saanut arvostusta konginkankaalaisilta päättäjiltä, Jorma sanoo.
Mikko tilasi hautamuistomerkkinsä ystävältään kuvanveistäjä Tapio Junnolta. Teos valmistui 1990, Niskasen kuolinvuonna. Junnon käsialaa on myös Suolahdessa sijaitseva Lastaajapatsas.
Maaherra Kalevi Kivistö ja Miina Äkkijyrkkä olivat mukana saattamassa Mikkoa Malmin hautausmaalle.
Muistotilaisuudessa kuultiin musiikkia myös kotiseudulta: Lasse Rasi ja Syli Tourunen soittivat haitaria.
Ravintola Ostrobotniassa pidetyssä muistotilaisuudessa Anna-Leena Härkönen lauloi Kaj Chydeniuksen säestämänä.
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT JORMA NISKASEN ARKISTO
