Torstaina Keitelejazzteltan täytti suomalainen proge. ÄKSän kriitikko Jori Mäenpää kuvailee illan shown varsin hunajaiseksi. Kuvat otti Max Steffansson.
Bäkkäripassin omaava äänekoskelaissyntyinen ystäväni, Äänekoskelle palannut jyväskyläläisen lastentarhan johtajaopettajatar ja viulisti Tuula Dahlblom kertoi minulle roudaustauolla, ettei äskeinen yhtye suinkaan ollut koskella ensimmäistä kertaa esiintymässä. Tuula oli bäkkärilläkin kysellyt esiintyvien taiteilijoiden muistoja koulubileistä vuonna 1971, kun Äänekosken koulussa järjestettiin tanssit ja keikalle kutsuttiin silloin vielä tuore ja tuntematon Wigwam. Tosin kokoonpano oli aivan toisenlainen, mutta ymmärsin, että ainakin eilen uusiokokoonpanossa laulanut ja urkua soittanut Jukka Gustavson oli tuolla kerralla mukana. Wigun kokoonpano on vuosien varrella vaihdellut aika tavalla, mutta ainakaan minua se ei ole haitannut. Ensimmäinen 10-11-vuotiaana ostamani levy oli nimittäin Wigwamin ”Nuclear nightclub” ja sitä levyä onkin sitten tullut soitettua ja diggailtua. Enkä ole varmasti ainoa suomalainen, joka on ihastellut tuon levyn kokonaisuutta. Kaikki tuon levyn biisit ovat klassikoita tyynni. On vaikea käsittää, että kyseessä on suomalainen yhtye. Tietysti Jim Pembroke toi aikanaan Englannin sävyt wigun musiikkiin, mutta kuitenkin kyseessä lienee aidoin 70-luvun suomalainen progebändi.
Taidot ovat tallella
Valitettavasti myöhästyin keikan alusta, joten en pysty kovinkaan luotettavasti arvioimaan yhtyeen soittoja ensimmäiseltä puolelta tunnilta. Lähestyin telttaa, kun ”Nuclear nightclub” soi. En tiedä kuka lauloi, mutta hyvin lauloi, ainakin etäältä kuultuna. Kun sitten saavuimme teltalle huomasin, että seuraavassa kuulemassani biisissä äänessä oli Jukka Gustavsson. Hemmetin hyvin lauloi hän. Myös toinen kosketinsoittaja Mikko Rintanen kunnostautui wigun laulujen ansiokkaana tulkkina. Urkujen äänentoistossa oli mielestäni jonkinlaisia ongelmia. Ei oikein saanut selvää soolojen melodioista. Tosin urut tahtoo aina jäädä esim. kitaroinnin alle, nimimerkillä kokemusta on. Musiikki soi myös melko kovaa ja balanssi tuntui vaihtelevan paljon teltan eri kohdissa. Wigun keikalta haluan nostaa esille varsinkin itselleni tärkeät ”Freddie are you ready” ja ”Do or die”. Kuultiin myös wigussa bassoa soittaneen, kuusi vuotta sitten edesmenneen Pekka Pohjolan aina virkistävää, zappamaista tuotantoa. Hyvin on wigun uusiokokoonpanon taidot tallella. Proge ei ole niitä helpompia musiikinlajeja soittajalle. Pitää osata erillaisia tahtilajeja ja tosi tasaisen vikkelät juoksutukset erikoisissa asteikoissa. Sen verran kuului hurrausta ennen encorea, että monet olivat tulleet kuuntelemaan ja kokemaan juuri wiguja Keitelejazzin kauniissa järvimaisemassa.
Teemu Viinikainen
Monipuolisen muusikkouden lopputulos
Jukka Tolosen tuotanto ei ole minulle tuttua. Muistan aikoinaan yhden opiskelukaverini soittaneet mahtavaa tilutusbiisiä pianolla. Olin yllättynyt, kun sain tietää, että biisi oli Tolosen käsialaa ja sävelletty varta vasten pianolle. Ei siis ihme, etten nyt tunnistanut ainuttakaan Tolosen biisiä Timo Kämäräisen, Risto Toppolan ja Teemu Viinikaisen virtuoosisesta showsta, joka sinänsä oli kyllä vailla vertaa. Viime vuonna näimme lähes saman kitarapartion lavalla ja taituruus oli silloinkin häikäisevää luokkaa. Myös 7-henkisen bändin muut soittajat, saksofonisti Manuel Dunkel, pianisti Aleksi Tuomarila, rumpali Ville Pynssi sekä basisti Juho Kivivuori olivat huippuluokkaa. Suomessa on paljon kovia muusikoita. Toivottavasti heille riittää töitä jatkossakin myös jazzprogen parissa. Varmaan tästäkin keikasta jäi jokaiselle yhtyeen muusikolle jotain hihaan mukaan matkalle suomalaisen progen yhdestä lähettiläästä, joka on vaihtanut uskontokuntaa kristillisen evankeliumin pariin. Eiköhän muusikkouskin ole jonkun sortin uskontoa.
Raivokkaan raikas veljeskunta
Torstai-ilta päättyi säkenöivään, soitannolliseen ja laululliseen ilotulitukseen, kun von Herzenin veljekset täyttivät jazzteltan vaatimattoman mahtipontisella, mutta nerokkaalla rockmusisoinnilla, joka lyö mieleen monenlaisia assosiaatioita. Pojat olivat rakentaneet keikkasettiinsä hienosti nousevan johdanteen ja ainakin minusta tuli ainakin bändin semidiggari. Setin viimeinen biisi ”Prospect for escape” oli vaikuttava lopetus ja jotenkin tuli siitä tuli mieleen Pink Floydin parhaimmat slovarit. Pidän kuitenkin enemmän Von Herzenin Brothersien musiikista! Veljekset omaavat oman yksilöllisen laulusaundinsa, jotka yhdistettynä toimisi täysin vaikka irlantilaisilla kuorofestareilla säestyssoittimista irrotettuna ”barbershoppina”. Veljeksistä Mikolla on kansainvälisille rockestradeille tarvittavan korkea ja vahva rocktenori, kun taas Jonnella puolestaan miehekäs tumma goottirockbaritoniääni ja heidän biiseissään on paljon kolmiäänisiä stemmoja! Great!
Bändin musiikissa on myös jotain raivokasta, innostunutta hulluutta, joka ennen pitkää tarttuu kuulijaan takuuvarmasti, jos sietää kohtalaisen kovaa äänipainetta. Minä rakastan sitä, mutta rajoitetuissa mitoissa, jotta voisin nauttia musiikista ja musisoimisesta vielä toivottavasti vanhuksenakin, jos sinne asti selviän! Keitelejazzeilla tietysti löytyy korvatulpatkin teltan tolppien luota äkkihätään, jos omat kotiin unohtuu.
Von Herzen Brothers
Kämäräinen, Toppola, Viinikainen
