Pyryttää. Pappa kulkee edellä. Hän huomaa askeleensa viime joulusta lyhentyneen. Askelväli on jo passeli pojan tyttärelle. Näin se luonto asettelee sukupolvien askeleet toisilleen sopiviksi, pappa ajattelee ja katsoo taakseen. Mini harppoo papan jäljissä ja laulelee. Yhtäkkiä Mini kysyy varovasti:
– Pappa, saako puhutella?
– Totta kai saa. Miksi sinä tuollaista edes kysyt?
– No, kun mummo sanoo, että sinä olet parasta seuraa silloin, kun sinä olet vajonnut omiin merkillisiin ajatuksiisi.
– Vai sellaisia haastelee mummo?
– Silloin sinusta on vähiten haittaa.
– Jaahas. Mutta kerropa, mitä sinulla on sydämelläsi.
– Tiedätkö sinä todellakin ihan kaiken?
– Mummoko niin sanoo?
– Joo. Tai se sanoo, että sinä luulet tietäväsi aina kaiken. Onko se sama asia?
– Kyllä se papan kohdalla käytännössä on sama asia. Papan päässä luulo jalostuu tiedoksi ihan itsestään. Minä tiedän kaiken, mitä elämässä tarvitsee tietää. Kvanttifysiikasta en tiedä ihan kaikkea, mutta älä kerro sitä kenellekään.
– En kerro. Mutta kerro sinä, millaista on olla sodassa.
– Sodassa? Pappa ei viettänyt nuoruuttaan korsussa Kannaksella vaan teltassa Ruisrockissa.
– Mummo sanoi aamulla, että sinä olet ollut koko syksyn sotajalalla.
– Mummo liioittelee. Tein alkusyksystä aikani kuluksi muutaman valituksen virkamiehistä ja kaavoista, kun satoi enkä päässyt ulkohommiin.
– Sadepäivän leikkejä?
– Niitä.
– Iskäkin on virkamies. Se päättää Helsingissä ihmisten kohtaloista.
– Isosti sanottu.
– Niin on. Ja mummo sanoo, että se on sukuvika.
– Mikä?
– Se että iskä ja pappa leuhkivat aina tekemisillään. Mummo on sitä mieltä, että ihmisen on hyvä olla nöyrä, niin tulee vähemmän kuhmuja päähän.
– Vai niin sanoo mummo. No, mummoa ei kannata ottaa vakavasti.
– Ookoo. Puhutaan sitten äiskästä.
– Jep.
– Äiskä ei ymmärrä sitä, miksi joulukuusi on varastettava.
– Äitisi on vielä niin nuori, ettei osaa arvostaa jouluperinteitä. Pappa on kähveltänyt kuusen aina. Kyllä kuusi pitää hakea omin käsin metsästä.
– Äiskä sanoo, ettei tässä ole kysymys mistään perinteestä vaan siitä, että pappa on taparikollinen.
– Ohoh!
– Äiskä sanoo, että joskus poliisi vielä nappaa meidät ja me joudutaan viettämään joulu putkassa. Sitten jäävät lahjat saamatta, kun pukki tulee ja kysyy, että missäs pappa ja Mini ovat, ja äiskän on tunnustettava, että putkassahan ne. Siinä voi olla äiskällä itku herkässä.
– Äitisi on tunneihminen, naiset aina ovat, sinäkin. Tulet kyllä huomaamaan sen.
– Ja miehet ovat järki-ihmisiä?
– Nimenomaan.
– Ilmankos mummo sanoo, että siinä se papalla taas järki leikkasi, kun sen piti aloittaa putkiremppa jouluviikolla ja tilatut osat jäivät pyhiksi matkahuoltoon.
– Naiset ovat pikkumaisia, ja epäloogisia.
– Millainen on epälooginen ihminen?
– Epälooginen ihminen ei osaa yhdistellä asioita oikein.
– En ymmärrä. Anna esimerkki.
– Katsos, jos pappa viruu aattoiltana putkassa, pukki ei voi tule meille.
– Miksei muka voi? Mitä tekemistä papan putkareissulla on pukin tulon kanssa?
– Kuule, paljonkin. Katsos, pappa on puk… tai joo, hetkinen, minkä ikäinen sinä nyt taas olitkaan?
– Kuusi vee.
– Nyt papan on kerrottava yksi salaisuus, joka sinun on hyvä kuulla, ennen kuin menet kouluun, etteivät muut pääse asialla sinua koulunpihalla kiusaamaan.
– Minä tiedän sen jo: Kreikka ei pysty maksamaan velkojaan. Eikö niin?
– Niin siitä saattaa käydä.
– Sen minä olen oppinut jo eskarissa.
Pappa pysähtyy ja osoittaa kirveellä kuusta, joka on tuuhea ja pyöreä, kuin suoraan Aku Ankan Joulumantelista. Mini katsoo kuusta, ottaa repun selästään ja sieltä tähden.
Mini sanoo:
– Ookoo. Saa kelvata. Mutta nyt me aletaan uusi jouluperinne. Kuusta ei kaadeta. Minä laitan tähden kuusen latvaan joka vuosi niin kauan yletän sinne.
– Et voi olla tosissasi.
– Ainahan minä, ja se on sukuvika.
– Ookoo. Neiti päättää, neiti päättää.
Mini laittaa tähden päättäväisesti kuusen latvaan. Alkaa paluumatka. Mini harppoo edellä ja laulelee. Taivas on enkeleitä täynnä.
TEKSTI REIJO HONKONEN KUVA PAJU KAITAJÄRVI
