Haapion valmistus on katoavaa kansanperinnettä. Suolahtelaisen Juha Helinin pitkä ja hikinen urakka alkaa olla takana ja viisimetrisen haapion neitsytmatka on edessä.
Haapio on suomalais-ugilaisen kulttuurin vanhin vesillä käytetty kulkupeli. Juha Helin on kesän aikana saanut iskeä arviolta 700 000 iskua, ennen kuin haapio sai pintaansa viimeisimmän tervakerroksensa. Aloittaessaan urakan tukki painoi noin 700 kiloa, nyt vain murto-osan siitä, 48 kiloa.
– Tämä on kaikkien veneiden esiäiti. Ennen vanhaan kun ei ollut sahoja ja nauloja käytössä tehtiin tämmöisiä, valistaa Helin tietämätöntä toimittajaa.
Haapio on Helinille ensimmäinen laatuaan, vaikka veneitä hän on tehnyt ennenkin: ainakin viisi tavallista soutuvenettä, kolme tasaperäistä- ja kaksi kilpavenettä.
– Niiden muiden veneiden teko on ollut tämän rinnalla leikkipeliä, Helin tuumaa.
VIISI METRIÄ pitkä haapio on komea ilmestys, kuin jättimäinen herneenpalko. Helin käytti haapion valmistukseen ystävänsä Antero Penttisen valmistamia ruusupuisen varren päässä olevia telsoja, jotka muistuttavat kaarelle taivutettuja kirveenteriä.
– Moottorisahaa käytin vain työn alussa, kun silpasin tukkipuusta melanpuun tarpeen, Helin sanoo.
Toinen tärkeä työkalu oli karhipiikistä valmistettu harppi, jolla sai mitattua laidan paksuutta.
– Myös lamppu toimi tehokkaana apuvälineenä paksuuden määrittämisessä.
Ja siinähän koko tarinan jännitys juuri piileekin, että osaa olla kopauttamatta puuta puhki, mutta saada laidasta mahdollisimman ohut.
– Tämmöinen puolitoistasenttiä vahva laita on hyvä, Helin mittailee.
Sopivan sitkeä ja tiheäsuinen haapa on ainoa suomalainen puulaji mistä haapion voi valmistaa. Kyseinen naarashaapa kasvanut on Viitasaarella Niininiemessä.
– Eikä se tahdo helposti haljetakaan, Helin lisää.
Pieni takaisku halkeaman suhteen tulikin, ja aivan loppumetreillä.
– Puuhun on iskenyt salama, mutta onneksi halkeama ei ole paha. Enpä taida ryhtyä sitä edes paikkaamaan. Tuo toinen halkeama vaati hieman toimenpiteitä, Helin kertoo osoittaa paikkaa jota ei silmällä olisi havainnut olevankaan.
Homma onnistuu kun käytössä on telso eli haapiokirves.
HAAPION SYNTY perustuu vakaaseen käteen, hyviin hermoihin sekä kemialliseen prosessiin: ensin koverretaan sisusta, sen jälkeen sisäpuoli tervataan, jotta puun kosteus pääsee poistumaan ulkokuoren kautta. Koverrettu haapatukki avataan muotoonsa kuumuuden avulla ja perinteisesti aihiota pyöritellään hitaasti nuotion äärellä.
– Semmoinen kuusi tuntia siinä meni, 150-170 -asteisen nuotion äärellä. Sitten se alkoi turvota ja niin se vaan aukesi kukkaansa, Helin kertoo prosessin vaiheista pilke silmäkulmassaan.
Haapio on kaunis silmälle. Kun sitä äityy ihailemaan, niin Helin toppuuttelee.
– En hienostellut tätä viimeistelyvaiheessa ollenkaan. Halusin, että tähän jää aitouden leima.
Omassa pihassa on tosi järeitä haapoja tarjollla tähän haapio-käyttöön ja omaa amatööriosallistumista myös. Suorat rungon varmaan 7 m. Onko kenelläkään kiinnostusta osallistua kokeiluun ? Ensi keväänä, siis 2018, olisi aika luopua mahtavista seuralaisistamme.
Itse en tuohon hommaan suurinsurminkaan ryhtyisi, mutta koska kesämökkini rannalla oli vanhoja haapion ”romuja”, niin kiinnostuin selvittämään, kuinka kauan aikaa sitten, joku on noita kanootteja koverrellut täällä Sydän-Hämeessä. Luettuani Siperiaan pakkosiirretyn Virolaisen Ronald Ruutelin kirjoittaman kirjan Atarma, josta löytyy kohtuu suurpiirteinen selostus kanootin vuolemisesta. Kiinnostuin asiasta lisää. Tekniikka vaikutti hieman erilaiselta ja mm tervaus ulkopuolelta oli erilaista Helinin tekniikoihin verrattuna. Mutta jos tuo opus kiinnostaa, niin siitä löytyy kanootinteon lisäksi erilaisia, meillä tuntemattomia Hantien, Ostjakkien jne kansojen kalastustekniikoita neuvostovallan ajalta.