ÄKS

MIKON MATKASSA X: Uteliaisuus vei Surmanluotien filmitähdeksi

20.05.2017 12:34 (muokattu 20.05.2017 12:41)
Ari Vainiontaus oli 11-vuotias, kun hänestä tuli myöhemmin kaikkien aikojen arvostetuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi valitun elokuvan lapsinäyttelijä. "Rooli seuraa hautaan asti."
Liimattalalainen Ari Vainiontaus ihmetteli, kuinka mummolan pellolle oli ilmestynyt rautatie. Utelias katse ja olemus toi elokuvaroolin kaikkien aikojen kotimaiseen elokuvaan.

 

Ari Vainiontaus oli 11-vuotias, vuonna 1971, kun Mikko Niskanen parkkeerasi kuvausryhmänsä kanssa aivan kotitalonsa naapuriin, eli mummolan pellolle. Mummolan talo toimi kulissina ja surmanluotien ampumapaikkana ja elokuvan Pasin ja hänen perheensä kotina. Pojan uteliaisuus poiki elokuvaroolin.

– Ne tuli kuvaamaan tuonne mummolaan, ja menin uteliaisuuttani katsomaan, miten elokuvaa tehdään. Kävelin juuri ennen pihaa olevaan mutkaan, ja huomasin, kuinka Mikko lähti juoksemaan minua kohti. Ajattelin, että olin tiellä siinä hommassa, ja pinkaisin karkuun. Mikko pyysi pysähtymään, kysyi missä asun ja niinpä hän tuli kanssani Mikko meille.

Kauan ei kotiväen kanssa tarvinnut neuvotella kun rooli oli Arin. Ensin piti vain onnistua koekuvauksissa.

– Mikko katsoi, että olin oikean ikäinen ja kokoinen. Samana päivänä otettiin kohtaus, jossa olimme menossa Reiskan (Paavo Pentikäinen) luokse. Se oli samalla koekuvaus, ja Mikko tuumasi, että se on siinä.

Vainiontaus ei tuntenut Mikkoa entuudestaan. Mummolan talon Mikko oli löytänyt kierrellessään etsimässä kuvauspaikkoja. Talo sopi tarpeisiin kuin nakutettu, mutta elokuvaa varten siihen piti rakentaa umpinainen veranta.

– Se olikin siinä vuosia, ennen kuin se purettiin pois, Vainiontaus muistelee.

MIKKO EI tuntunut lapsista pelottavalta, ei vaikka olikin kiireinen ja stressaantunut. Hän ei ollut lapsen silmissä pelottava edes kuuluisassa loppukohtauksessa, jossa heilui valvoneena ja humalapäissään pyssyn kanssa, jossa oli kovat piipussa.

– Mikko oli meille lempeä, eikä hermostunut koskaan. Kyllä sen aisti, että hän oli stressaantunut ja kiireinen, mutta meihin lapsiin hän ei koskaan näitä tunnelmia purkanut. Ampumakohtaus ei tuntunut sinällään pelottavalta. Kieltämättä se säikäytti, kun ensimmäinen laukaus ammuttiin sisältä, ja luoti tuli seinän läpi hankeen. Nyt aikuisena, 45 vuotta myöhemmin, kohtaus näyttää hyvältä, ja todella luonnolliselta eikä yhtään näytellyltä, Vainiontaus sanoo ja kertoo kohtauksen menneen purkkiin yhdellä otolla.

Kaikki muukin tuntui luonnolliselta vaikka kameroiden takana seisoi iso porukka tuntemattomia ihmisiä: kameramiehiä, valaisijoita ja muita elokuvantekijöitä.

– Mikolla oli monta rautaa tulessa, mutta silti hän jaksoi tsempata ja ohjata meitä. Hän muistutti, että ”älkää jännittäkö ja älkää katsoko kameraan.” Mikko muisti kannustaa ja antaa palautetta suorituksesta. Yleensä kohtausta harjoiteltiin pari kolme kertaa ennen ottoa. Kun surina alkoi kuulua, niin silloin mentiin eri maailmaan, eikä sitä tunnetta voi sanoin kuvata.

Käsikirjoitukseen ei lapsille ollut erikseen kirjoitettu repliikkejä. Sanottiin sellaista, mikä suuhun sopi.

– Omasta päästä veisteltiin, eikä mitään tarvinnut opetella ulkoa.

Kaikista elokuvan kohtauksista tärkeimmäksi Vainiontaukselle on jäänyt mieleen isän saama sydänkohtaus. Perhe istuu saunassa, ja jossa isää näytellyt Mikko alkaa voida huonosti. Isä ryntää sisälle sänkyynsä ja perhe seuraa perässä. Lapset seisovat peloissaan kynnyksellä, äidin (Tarja-Tuulikki Tarsala) ja Tanun (Tauno Paananen) hieroessa tuskissaan ja hiessä voihkivan isän jalkoja ja rintaa.

– Se on dramaattinen kohtaus, eikä sitä ollut helppo näytellä. Siihen joutui panostamaan ihan tosissaan. Kun miettii meidän lasten ikää ja kokemusta elokuvassa, onnistuimme olemaan todella uskottavasti hädissämme. Lapsen hätä tarttui filmille. Minusta tuntuu, että Manulle (Mauno Argillander) saattoi välillä todellisuus ja elokuva sekoittua, olihan hän meistä lapsista nuorin, vain kahdeksanvuotias, Vainiontaus pohtii.

Tarja-Tuulikki Tarsala oli elokuvalapsilleen hyvä äiti.

– Tarja oli mukava ihminen, fiksu ja oma persoonansa. Hän otti meitä kaulasta kiinni, ja piti kuin omina lapsinaan. Viimeisen kerran tapasin hänet eräässä lehdistötilaisuudessa 1980-luvulla, Hotelli Hirvessä.

Kahdeksan surmanluotia –elokuvan lapsitähdet olivat Liimattalan lapsia, kun Mikko kiinnitti lapsinäyttelijöiksi enonsa pojan, Mauno Argillanderin (vas), Tauno Paanasen, Ari Vainiontauksen ja Elina Liimataisen. Elokuvassa he saivat pitää omat nimensä, tosin Taunosta tuli Tanu ja Elinasta Ellu. Kuva kohtauksesta, jossa perhe on lähdössä Pekkolan talossa kuvattuun hääjuhlaan. Kuva Yle.

Vainiontaus sai viettää filmitähden elämää vuoden päivät. Hänet haettiin joko koulusta tai kotoa kuvauksiin, muutamana päivänä viikossa aina muutamia tunteja kerrallaan. Vasta paikan päällä selvisi, minkälaisesta kohtauksesta on kysymys.

– Ei siinä koulunkäynti kärsinyt, eikä elokuvanteosta ollut haittaa muutenkaan.

Jännittävin asia oli viikon kestäneet kuvaukset Helsingissä, Pasilan studioilla. 70-luvun alun lapsella, ei Liimattalasta ollut käyntiä Jyväskylää pidemmälle. Mikon asunto toimi lasten majapaikkana, ja heitä kaitsemaan lähti Mauno Argillanderin Helvi-äiti.

– Matka Helsinkiin oli sen ikäiselle pojalle valtavan suuri kokemus, maaseudulla asuneena kun oli nähnyt vain haravakoneita ja hevosia. Mutta kun sai nähdä kuinka tehdään elokuvaa, se oli mieletön asia. Studioilla sai seurata suosikkiohjelman Ällitällin kuvauksia, ja sketsisarjan tähdet. Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen pöllyttivät ohi kulkiessaan tukkaani, ja ottivat kontaktia kysymällä ”mitä kölövit?”. Lisäksi sai nähdä livenä uutistenlukijoita, ja muita tuttuja kasvoja.

Elokuvan tekovaiheet toivat kylälle sutinaa. Pian menoon totuttiin, vaikka kylän raittia suhasi yleisradion hienot autot, ja oma koulu toimi tukikohtana elokuvantekijöille.

– Pekkolan talossa filmatussa hääkohtauksessa taisi olla koko kylä mukana, tai ainakin he, jotka vain kynnelle kykenivät. Kun elokuvaa katsoo, huomaa, että suurin osa kyläläisistä on ollut haudassa jo vuosia. Kauppojakin kylällä oli neljä, nyt ei ole kauppaa, ei koulua. En vaistonnut sellaista, että elokuvan tekoa kylällä olisi mitenkään vastustettu, päinvastoin.

Ensi-ilta järjestettiin Konginkankaan työväentalolla. Se oli kuin ammuttu täyteen yleisöä, Ari elokuvasisaruksineen tietenkin mukana.

– Me lapset menimme eteen, Mikko piti lyhyen puheen. Siinä se katsottiin ensimmäisen kerran. Elokuva tuntui pitkältä ja pitkäveteiseltä, vaikka puolivälissä pidettiinkin lyhyt tauko. Ei sitä osannut omaa suoritustaan miettiä, eikä elokuvan juonikaan valjennut kuin vasta myöhemmin iän karttuessa.

ELOKUVAN sisaruksiin on yhteys säilynyt, ja aina tavatessa jutellaan ja vaihdetaan kuulumiset.

– Ei meistä erityisen läheisiä tullut. Manu asuu tässä kylällä, Tanu kotitalossaan Kytänsalossa ja Elina Kuopiossa.

Elokuva-ala ei hyvästä kokemuksesta huolimatta vienyt mennessään.

– Ehkä jos olisin saanut kokea saman muutaman vuoden myöhemmin, tilanne olisi saattanut olla toinen. Ei sitä siinä iässä osannut noteerata. Olen nähnyt elokuvan lapsena, nuorena ja aikuisena ja voin sanoa, että kyllä se on hyvä elokuva vielä tänäkin päivänä. En kehu itseäni, mutta voin sanoa sydämestäni, että se on elokuva, joka on kestänyt hyvin aikaa. Mikko oli mestari lasten ohjaamisessa, siitä on todisteena monta hyvää suoritusta, Vainiontaus sanoo ja pohtii Vesa-Matti Loirin roolia elokuvassa Pojat.

Rooli on seurannut läpi elämän. Elokuvan ensi-illan jälkeen tuli siirto Äänekoskelle kouluun.

– Siellä supatettiin ja pyydettiin nimikirjoituksia. Tyttöhommiin se vaikutti positiivisesti, ainakin jos sitä voi kirjeiden määrällä mitata. Kun Apu –lehti teki jutun, niin huomio kasvoi uudestaan. Sanoisin näin, että parikymmentä ensimmäistä vuotta oli aktiivisempaa aikaa. Kyllä rooli on seurannut mukana, seuraahan se nytkin kun tätä haastattelua kerran tehdään. Kyllä se seuraa hautaan asti.

Vainiontauksen kuopus tulee koulusta kotiin. Pakko on kysyä: miltä se tuntuu, kun isä on filmitähti?

– Kyllä se on mulle sellainen leveilyn aihe, Jenni hymyilee.

Myös Mikko on leveilyn aihe.

– Kyllä se on vienyt tätä seutukuntaa eteenpäin jos kuka, entinen lapsitähti, nykyinen hevosmies ja CP Kelcon työntekijä Vainiontaus sanoo vakavana.

Vastaa

ÄÄNEKOSKEN KAUPUNKISANOMAT OY
Torikatu 4, 44100 Äänekoski
Ma-to 9–13 • Pe suljettu
Puhelin 040 565 0941

TOIMITUSmarjo@aksa.fi
Marjo Steffansson
päätoimittaja 040 841 2945

MARKKINOINTIilmoitus@aksa.fi
Pirjo Hakkarainen
myyntipäällikkö 040 565 0941
Marjut Kinnunen
myyntineuvottelija 040 730 4234
etunimi@aksa.fi

ILMOITUSVALMISTUS JA -AINEISTO
ilmoitus@aksa.fi

Tietosuojaseloste »
© Äänekosken Kaupunkisanomat Oy

AD Alfred
Elysium Solutions Oy