Juuso Kunelius lähti kertomaan miltä on tuntunut olla se pikkukaupungin pullukka poika. Miesten ulkonäköpaineet nostetaan tapetille Some deep story -dokumentissa, joka on nähtävissä Yle Areenassa.
Ei niin lihaksikas olemus, kaljukin paistaa, pituutta niukasti, liikakiloja pituudenkin edestä. Ikävä kyllä ihmistä arvioidaan ulkonäön perusteella. Miesten ulkonäköpaineista ei juurikaan huudella, vaikka sosiaalinen media on tuonut ulkonäkökeskeisyyden osaksi nuorten miesten arkea. YLEn dokumenttisarja Some Deep Storyn seitsemäs kausi käsittelee tätä vaiettua aihetta koskettavasti. Äänekoskelaissyntyinen Juuso Kunelius on yksi sarjan päähenkilöistä.
Juuso Kunelius syntyi turvalliseen ympäristöön ja rakastavaan perheeseen. Äänekoskella monessa mukana ollut, nyt helsinkiläistynyt 26-vuotias vastaa puhelimeen iloisesti nauraen. Päästään vaihtamaan kuulumiset pitkästä aikaa. Juuso oli täällä kotikaupungissaan monessa mukana. Olen saanut tehdä miehestä monta juttua ÄKSään: milloin hän on pistänyt Shakespearea uusiksi Kömin teatterin kesässä, ja toisaalla pitänyt valmistuvan ylioppilaan puheen Äänekosken lukion kevätjuhlassa, toiminut nuorisovaltuustossa tai viihdyttänyt Pub Markuksen lavalla stand up -komiikallaan.
– Kuten sanontakin kuuluu, kaikkialla on oltu paitsi myllyn navassa ja puuron silmässä, Juuso naurahtaa.
Aina iloinen, pirteä ja pirskahteleva Juuso kertoo rohkeasti oman tarinansa Sami Kieksin ohjaamassa dokumentissa. ”Mä sovin vitsiksi ja kevennykseksi, kun olen tämän näköinen”. Kuten äänekoskelainen runoilija, Tauno Kontkanen, on kirjoittanut: Hän nauroi niin kauan, että hänen suunsa muuttui aivan tivolin muotoiseksi, mutta vain kivenheiton päässä oli hänellä itku – tämä nousee mieleen, kun katsoo dokumentin ja peilaa sitä Äänekoskella kohtaamaansa Juusoon.
Juuso on asunut Helsingissä nyt reilun kolmen vuoden ajan.
– Oon työllistynyt mukavasti tv- ja elokuva-alalle. Takana on medialinja Laajasalossa ja opintoja humakissa, jonka aikana pääsin tuotantoharjoittelijaksi erääseen tuotantoyhtiöön ja sitä kautta on mahdollisuuksia alalle auennut. Työllistän itse itseni, vaikka varsinaista tutkintoa ei ole taustalla. Toki mietin, miten pääsisin etenemään urallani, ja kuten dokkarissa sanoin, olisi mahtavaa tienata elantonsa kirjoittamalla. Käsikirjoittaminen kiinnostaa, kertoo Juuso.
Innostus kuuluu äänessä. Kun on tahtoa ja intoa, niin se on hyvää polttoainetta tulevaisuuden tekemiselle.
Juuso päätyi dokumenttisarjaan omasta halusta kertoa oma tarinansa. Sarjaan etsittiin miehiä, jolla on ulkonäköpaineita, tai että on sellaisista kärsinyt. Juuso totesi, että bingo – hän kuuluu tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.
– Olen päässyt jo tästä surullisesta elämänvaiheesta yli ja olemus on muuttunut reippaaksi. Ajattelin keväällä, että pistetään hakemus sisään ja kesällä tuli soitto että tervetuloa mukaan.
Juuso halusi lähteä jeesaamaan ihmisiä, jotka potevat ulkonäköpaineita, ja pääsemään niistä yli.
– Toivon, että mun tarinalla on sellainen vaikutus, että kurjista ajatuksista voi päästä yli ja menneisyydessä ei kannata velloa loppuelämäänsä, sillä se syö omasta tekemisestä ja elämästä ilon.
Koska tarinassa kuuluu Juuson lisäksi koko perhe, hän kysyi ensin mielipidettä.
– Perhe oli täysin asian puolella ja kannusti mukaan. Mun ei tarvinnut käydä läpi sen kummempia pään sisäisiä juttuja läpi, eikä mulla ollut korkeaa kynnystä lähteä mukaan. Kerroin asiat juuri niin kuin on ollut. Halusin esittää asiat sillä tavalla, etten lähtenyt tuomitsemaan ketään, sillä enhän minä itsekään ole synnitön. Olen vahva ajattelija ja ajattelen niin, että jokainen on yksilö ja että jokaisen ihmisen käytökselle löytyy juurisyyt. Tällä näkökulmalla lähdin liikkeelle ja pidin huolta, että pysyn totuudessa – ilman värikynää.
Juuso pohtii, kuinka iän karttuessa alkaa muistista leikkautua asioita. Ikävät kokemukset eivät unohdu, mutta ne alkavat haihtua.
– Yläasteella koetut kokemusten yksityiskohdat alkavat olla hämäriä. Jos multa kysyttäisi, minkä niminen henkilö sanoi kurjan kommentin, niin vastaisin, etten tiedä tai etten muista. Tilanteet elää vahvasti mielessä mutta henkilöt ja kasvot ovat sekaisin. Olen saanut nyt paljon tsemppiviestejä ja jopa pahoitteluja mutta anteeksipyyntöä en ole keneltäkään vailla.
Juuso muistelee dokumentissa, kuinka Äänekoskella mentiin urheilu edellä.
– Koulussa arvostettiin hyviä hiihtäjiä tai kovia koripalloilijoita, enkä minä en ollut kumpaakaan. Olin luokkani parhaita piirtämisessä ja kirjoittamisessa, mutta koska ne olivat ’tyttöjen juttuja’, sain niistä harvoin kiitosta eivätkä ne merkanneet siinä yhteisössä mitään, Juuso harmittelee.
Hänellä on myös ikäviä muistoja ala-asteen liikuntatunneilta.
– Talvisin ei ollut muuta liikuntaa kuin hiihtoa tai luistelua, joissa olin aivan sysipaska. Tuntui, että kovaa yrittämistäni ei huomioitu ollenkaan, ainoa mikä ratkaisi oli vain ja ainoastaan tulos ja niinpä aloin inhota liikuntaa. Nyt olen alkanut pitää kunnostani huolta, ja olen jopa alkanut juoksemaan, Juuso naurahtaa.
Juuso näkee ilmassa muutoksen merkkejä. Ihmiset saavat olla omanlaisiaan, eikä kaikkien tarvitse mahtua tiettyyn muottiin.
– Minulle on ihan paskanhailee, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Teen elämälläni mitä haluan, eikä minun tarvitse hyppiä enää kenenkään pillin mukaan, Juuso Kunelius sanoo iloisen painokkaasti.
Kiitos, Juuso, kun kerroit tarinasi. Sinä olet kaunis ja rohkea!
