Yhdessä humauksessa tuntemattomuudesta palkituksi kirjailijaksi noussut Aki Ollikainen, 41, on päässyt taas kirjoittamisen makuun. Äänekoskelaissyntyisen Ollikaisen toinen romaani, Musta satu, ilmestyy keväällä.
– Olin aika lailla lukossa esikoisromaanin jälkeen. Tämän syksyn aikana huomasin kuitenkin, että nautin taas kirjoittamisesta. Olo on huojentunut, Ollikainen kertoo.
Niin, se Nälkävuosi, teos, joka voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2012 ja ylsi Finlandia-ehdokkaaksi saakka. Se pisti elämän uusiin puihin.
– En päässyt oikein eroon siitä, Ollikainen myöntää.
KIRJAILIJATÄHTEÄ vietiin ja riepoteltiin. Tuli palkinto- ja apurahaa, joiden piti taata se, että uutta laatutekstiä syntyy.
Epäolennaiset asiat haittasivat keskittymistä. Nälkävuoden vuoksi Ollikaisella riitti esiintymisiä ulkomaita myöten.
– Kaiken lisäksi jännitin esiintymisiä. Mutta olihan se hienoa ja eksoottista käydä Saksassakin kertomassa kirjasta.
– Kirjoittaminen ei edennyt aluksi lainkaan. Ajattelin, ettei teksti ole tarpeeksi hyvää tai että se on vääränlaista. Aloin miettiä, millaista tekstiä minun odotetaan kirjoittavan.
Vasta tänä syksynä väkinäinen yrittäminen karisi harteilta ja Ollikainen löysi jälleen tyylinsä.
– Se oli huojentava tunne.
MUSTAN SADUN myötä Ollikainen lähestyy ajallisesti nykypäivää. Kun nälkävuosi kertoi vuosien 1867–68 suuresta nälänhädästä, Musta satu vie lukijan Helsingin maalaiskunnan Tattarisuolle, vuoteen 1931.
– Törmäsin joskus tuohon Tattarisuon mysteeriin. Se oli niin makaaberi tapaus, että se alkoi kiinnostaa. Historian tapahtumat sopivat hyvin näyttämöksi tarinoille.
Tattarisuon tapauksessa oli eräästä suomalaisen rikoshistorian omituisimmista tapauksista, lähteestä löytyneistä ihmisen ruumiinosista. Tutkimusten jälkeen paljastui, että kyseessä oli mustan magian harjoittajien suorittama haudanryöstö. Tapaus poiki myös sanonnan ”jäljet johtavat sylttytehtaaseen”. Tapauksesta tarkemmin muun muassa tällä Wikipedia-sivulla.
Ollikainen ei uppoudu syvemmälle rikokseen vaan kertoo tarinan tapaukseen liittyvästä pirtutrokarista ja tämän perheestä. Ollikainen tuo tapaukseen nykypäivän tason, sillä ahneen trokarin itsekkyys ja varomattomuus aiheuttavat sukupolvesta toiseen ulottuvan ketjureaktion.
Kirjan kustantaja Siltala Kustannus kuvaa romaania synkänkauniiksi, näennäisen pieneksi romaaniksi, josta kasvaa suuri ja moniin suuntiin aukeava kertomus.
– Kirjaa on vaikea selittää, sillä se ei ole kovin juonivetoinen, Ollikainen kertoo itse.
– Ihan valmis Musta satu ei vielä ole. Alkuvuodesta tekstiä pitää vielä vähän hioa.
MUSTA SATU julkaistaneen huhtikuussa.
– Jännittää, miten kirja otetaan vastaan, Ollikainen myöntää.
– Tilanne on niin erilainen kuin Nälkävuoden kohdalla. Silloin ajattelin, että olisi hienoa, jos edes joku lukisi kirjani.
No, senhän luki aika moni. Mustan sadun kohdalla Ollikaisen vähimmäistoive on aika vaatimaton.
– Toivottavasti kirja on niin hyvä, että joku haluaa sen luettuaan lukea vielä seuraavankin kirjani.
Kiinnostuneita riittänee, sillä Ollikaisen lukijakunta on laajenemassa isoille markkinoille.
– Helmikuussa lähden Lontooseen, missä julkaistaan Nälkävuoden englanninkielinen laitos. Edessä on jännä alkuvuosi.
Aiemmin Nälkävuosi on käännetty jo saksaksi.
OLLIKAINEN asuu perheineen Sammatissa, Eeva Joenpellon kirjailijatalossa. Vaimo, Milla Ollikainen, on myös kirjailija, joka väsää parhaillaan kolmatta dekkariaan.
Nälkävuoden menestys ja sitä seurannut kirjallinen lamaantuminen pisti parisuhteenkin tiukille. Mutta Ollikaiset selvisivät kriisinpoikasesta.
– Kaikki on hyvin. Millalle voi vain toivoa menestystä, sillä meillä on yhteinen pankkitili!
Ollikaisten asumisoikeus WSOY:n kirjallisuussäätiön omistamassa kirjailijatalossa päättyy toukokuun lopussa. Menossa on nelihenkisen perheen kolmas talvi nykyisin Lohjaan kuuluvassa Sammatissa.
– Nyt mietitään, minne mennään seuraavaksi. Palataanko pohjoiseen vai ei? Meillä on Kolarissa talo, joka on nyt vuokralla. Ja Millalla on siellä työpaikkakin odottamassa, Ollikainen pohtii.
Entä Äänekoski?
– Voisihan sekin olla vaihtoehto jossain vaiheessa!
MUTTA NYT perhe viettää viimeistä jouluaan kirjailijatalossa. Paikalla ovat Millan vanhemmat ja Äänekoskelta paikalle tullut Akin äiti. Ja tietysti omat, 7- ja 10-vuotiaat lapset.
– Tämä on todella idyllinen kartano, niin iso, että joulukuusiakin pitää olla kaksi. Toinen on tuvassa, toinen salissa.
– Luntakin tuli sopivasti, että saatiin valkoinen joulu.
TERHO VUORINEN
Ote kirjasta Mustasta sadusta
Sade lakkasi, valo tulvi maailmaan kuin avattuun sardiinirasiaan ja teki väreistä epätodellisen syviä. Nousin autosta, vaihdoin tennarit Hai-saappaisiin, työnsin muutaman oluen evääksi taskuihin ja lähdin rämpimään metsän läpi.
Tulin pienelle purolle, jonka yli oli asetettu sillaksi vanha sohva. Vesi solisi unettavasti, pohjalla erottui euron, kymmenen ja kahdenkymmenen sentin kolikoita. Tuskin olivat tippuneet muinaisesta aarrekirstusta. Joku käytti paikkaa yhä toivomuslähteenä. Mitä tällaisessa paikassa mahdettiin toivoa?
Puron jälkeen aluskasvillisuus väheni, metsä muuttui koivikkosaliksi. Lähellä lähdettä oli asunnottoman maja, trukkilavoista, suojapeitteestä ja aaltopellistä kyhätty. Sisällä näytti olevan lämmönlähteenä kamiina, ainakin katon läpi sojottavasta piipusta päätellen.
Majan ympärillä lojui tyhjiä einespitsapaketteja ja olutpulloja, muutaman Virosta haetun vodkapullon kuoretkin. Itse isäntä ei ollut paikalla, enkä oikeastaan häntä kaivannut. Vaikka toisaalta olisi ollut mielenkiintoista kuulla, millaista oli asua juuri tämän lähteen rannalla. Paikan historian mies arvatenkin tunsi, sillä koivuun nojaavaan vanerilevyyn oli spreijattu suttuinen pentagrammi.
Sihautin yhden evääksi ottamani oluttölkin auki ja kävelin lähteelle, en halunnut jäädä kenenkään pihapiiriin. Istuin kyykkyasennossa lähteen reunalla ja katselin sen pintaa. Rutistin oluttölkin kasaan ja yritin viskata sen vastarannalle. Tyhjä tölkki ei kuitenkaan lentänyt niin kauas, vaan jäi kellumaan veteen. Kirosin puoliääneen.
Koetin kuvitella lammen rannalle irvokkaat noitamenot. Minua kiehtoi kaikki tuo ihmismielen pimeä kuona-aines, joka pääsi valloilleen Euroopan surullisilla, suruttomilla syrjäseuduilla – samaan aikaan, kun sivistyneen maailman sydämessä marssittiin tiukassa järjestyksessä soihtukulkueena kohti Nürnbergin puoluepäiviä.
Uitin kättäni lähteessä. Tuntui kuin veden mustuus olisi lähtenyt kohoamaan sormiani pitkin, ylös käsivartta, se imeytyi sisääni ja levisi verenkierron mukana ympäri kehoani. En silti saanut nostetuksi kättäni lähteestä. Katselin kuvajaistani ja äkkiä vedenpintaan kuvani taakse ilmestyi tumma hahmo. Olin kaatua säikähdyksestä lähteeseen.
”Helvetti”, parahdin.
”Sitä samaa”, käheä ääni vastasi.
Aki Ollikaisen toinen romaani julkaistaan keväällä.
