1970-luvun alussa Suolahden Urho perusti mimmiliigan ensimmäisten keski-suomalaisten urheiluseurojen joukossa. Asiaa haudottiin pitkään seuran johtoportaassa, kunnes johtokunta näytti valoa jalkapallosta innostuneelle naisjoukolle.
Urhon mimmien ensimmäinen maalivahti Maija Piitulainen oli urhottarien seniori. Laittaessaan nappikset naulaan hän oli 32-vuotias ja raskaana.
– Kun aloitin, ajattelin, että lopetan sitten kun lapset alkaa hävetä. Itku silmässä jouduin raskauden vuoksi lopettamaan. Suurin työ oli luopua hyvästä joukkuehengestä. Pelaaminen oli koko perheen juttu, ja kentän laidalla harjoituksissa oli mukana aina liuta pelaajien lapsia, nyt 75-vuotias Piitulainen kertoo.
Helga Hakkarainen oli mimmien perustamisen aikaan parikymppinen, ja Valmetin kansliassa töissä. Hänestä leivottiin alussa myös joukkueen yhdyshenkilö.
– Se oli todella upeaa aikaa, huokaa peleissä aina avauskokoonpanossa pelannut keskikentän luottopelaaja, puskurina toiminut keskikentän varsinainen pakki-Hakkarainen.
KUN SEURAN taholta näytettiin naisjalkapallolle vihreää valoa, alkoi armoton harjoittelu. Ensin piti saada pelaajia joukkueeseen, ja niinpä tulille laitettiin lehti-ilmoitus. Menestys oli valtava: kentälle ilmestyi yli sata naista!
– Joukosta karsiutui pian osa pois, kun tajuttiin, että nyt pelataan eikä pelleillä. Ensimmäinen ottelu olikin rouvat vastaan neidit, Piitulainen nauraa.
Painissa kunnostautunut Soini Kauppinen tajusi pian, että naiset ovat tosissaan ja sitoutuneet uuteen harrastukseensa täysillä. Hän luovutti valmentajan valtikan Suolahden Urhon koville pelaajille, veljeksille Reijo ja Markku Pietiläiselle. Myöhemmin valmentajaksi tuli vielä Markku Nieminen.
– Soinin huolena olikin joukkueen huoltajana kaikki muu. Hän oli mukanamme peleissä ja aina harjoituksissa, Hakkarainen kiittelee.
Tytöttely ja vitsailu loppui aika pian. Ensimmäisenä kesänä sai kentällä kuulla irvailuja, mutta pian olikin jo toinen ääni kellossa, kun yleisö tajusi, että naiset osaavat kikkailla pallon kanssa.
– Ensin me oltiin vitsi, ainakin miesten mielestä. Myöhemmin oli kentän laidat aina täynnä yleisöä, Hakkarainen muistelee.
Ensimmäinen peliasu oli ”ukoilta lainattu”. Pian saatiin sponsoriksi Tuote-Halli, kun Sauli Piitulainen lahjoitti mimmeille pelipaidat.
– Pilatus eli Pekka Paakkarinen taiteili paitaan kuvan, Piitulainen muistelee.
URHOTTARIA valmentanut ja huoltanut Soini Kauppinen kertoo, että harjoituksissa oli aina mukana joukkueellinen pelaajia.
– Jokainen harjoitteli antaumuksella. Talvi käytettiin tekniikkaharjoitteluun ja kunnon kohottamiseen. Harjoituksissa käytiin Työväenopiston salissa sekä Äänekosken maapohjahallilla.
Kun on kyse joukkuepelistä, vastassa oli hyvä olla toinen joukkue, jotta talven aikana opittuja kikkailuja voisi kokeilla käytännössä. Pulma oli melkoinen, mutta käytännössä helposti selvitettävissä. Joukkue haastoi miehiä pelaamaan kanssaan.
– Joukkue kävi myös pelaamassa ystävyysottelun Jyväskylän Palloilijoita vastaan. Tuo peli päättyi lukemiin 3-3.
Molemmat joukkueet olivat vihreitä viheriöllä, ja he lähtivät uusina joukkueina lohkoonsa pelaamaan.
KESKI-SUOMESSA naisjalkapalloilun pallo potkaistiin liikkeelle keväällä 1972. Alueelle perustetut joukkueet pelasivat omassa lohkossaan, vastustajakseen ensimmäiseen kauteen Urho sai JyP:in, Vapan ja Ilveksen.
Ensimmäinen ”oikea” pelattu ottelu oli Suolahden vanhalla kentällä pelattu kotiottelu, kun Urhon mimmit saivat vastustajakseen Tampereen Ilveskissat, ja tuomarina toimi Ivar Wacklin. Mimmiliigaan ei ollut vielä sääntöjä viilattu, joten peli pelattiin samoilla säännöillä kuin miesten ottelut. Peli päättyi murskalukemiin 0-6.
Tästä ei lannistuttu vaan lähdettiin kahta kovemmalla otteella jatkamaan kautta. Harjoitusotteluihin haastettiin Sisä-Suomen Lehdessä julkaistuilla vitsikkäillä yleisönosasto kirjoituksilla niin Valmetin miehiä kuin kauppalanvaltuuston –ja hallituksenkin edustajia sekä ammattiautoilijoita ja liiketyöntekijöitä.
Vuonna 1973 naisten SM-sarjan kutoslohkossa pelannut Urho pääsi jo pelaamaan kotipelejä hiekkakentältä keskuskentälle. Sarjatauon jälkeen Urhon mimmit jäivät viidenneksi. Kun kesän ottelut olivat pelatut, Urho jäi lohkonsa keskivaiheille: ykkösenä Ilves-Kissat (19 pistettä), toisena Paltsarit (15), kolmantena Ilves (12) ja neljäntenä Urho (10 pistettä). Taakse jäivät JyP ja TaPa.
Mitä jäi käteen albumin lisäksi? Mustelmat ovat kintuista vaalenneet, mutta muistot eivät ole haalenneet. Urhon mimmit vuosimallia -71 Helga Hakkarainen ja Maija Piitulainen muistelevat mimmiliiga-aikoja. Piitulaisella on päällään mimmien edustusverkkatakki.
NAISET KATSELEVAT lehtileikealbumia tarkasti. Muistot alkavat tulvia mieleen.
– Kyllä se oli Kauppisen Soinin ansiota, että saimme kokea tällaisen kokemuksen. Tästä on niin paljon hyviä muistoja ja asioita jäänyt takataskuun, Piitulainen ja Hakkarainen sanovat.
Suurin menestys joukkueelle oli vuonna 1973 saavutettu piirinmestaruus.
– Kyllä se hyvältä tuntuikin, Hakkarainen ja Piitulainen sanovat.
MIMMIEN MAALITYKIKSI kehittyi Ritva ”Uppa” Kautto. Pelistä toiseen maalisaldo oli pitkälle Kauton käsialaa. Vuonna 1975 16-vuotias Kautto valittiin piirin parhaimmaksi naispalloilijaksi ensimmäisen kautensa päätteeksi. Tehopelaaja Ritva noteerattiin ja hän sai kutsun maajoukkueleirille heinäkuussa -75. Reissu osoittautui onnistuneeksi, sillä Suomen Palloliitto nimesi Kauton Suomen maajoukkueeseen. Raketin lailla joukkueeseen noussut Ritva tunnettiin lahjakkaana pikaluistelijana ja yleisurheilijana.
– Maajoukkuepaikasta huolimatta pidän luistelua varsinaisena omana lajinani, Kautto sanoi Keskisuomalaisen haastattelussa.
Ritva Kauton veli, Matti Kautto, muistelee, että luistelu kuitenkin jäi taakse, ja jalkapallo veti pidemmän korren.
– Ritva pelasi pikkutytöstä lähtien meidän poikien kanssa jalkapalloa, joten hänellä oli pallo ja tekniikka hyvin hallussa. Myös yleisurheilu- ja luistelutausta toi oman lisänsä. Ritva oli hyväkuntoinen ja nopea pelaaja.
Matti Kautto ei muista tarkasti kuinka monta vuotta Ritvan ura maajoukkueessa kesti.
– Muutamia vuosia, sanoisin. Ritva pelasi Urhon jälkeen ensin JyPissä ykkösdivarissa ja siirtyi siitä mestaruussarjassa pelanneeseen Mikkelin Palloilijoihin, Matti Kautto muistelee.
Ritva Kautto kuoli muutama vuosi sitten.
Kauton lisäksi Hakkarainen ja Piitulainen haluavat nostaa myös edesmenneen Birgitta Vesamäen pelisilmän tapetille.
– Myös Piike ansaitsee maininnan maalitykkinä. Joukkueesta kehittyi tasainen, kun pian tunnettiin mitä toinen osaa. Välillä piti jäädä ihailemaan Piiken ja Uppan pallonkäsittelytaitoja: he osasivat leikitellä ja kuljettaa palloa ammattilaisen lailla, pelikaverit huokaavat.
MIMMILIIGA-AIKA oli mahdottoman kivaa, se ei jää toimittajalle epäselväksi.
– Porukka hitsautui hyvin yhteen, vaikka ikäeroa pelaajien välillä olikin. Meillä ei ollut mitään keskinäistä kinaa, meillä oli tiukat valmentajat jotka määräsivät meille paikat. Huolto pelasi. Koivet oli mustina, kun tumpeloina potkittiin toisiamme kinttuihin, ja voit arvata, että jäätä meni. Kotipelit olivat aina suuria juhlia. Vierasotteluihin matkasimme Urhon bussilla ja kuskina toimi joko Leppäsen Pekka tai Leppäsen Kalle, Piitulainen sanoo.
Seuraavatko Piitulainen ja Hakkarainen yhä tänä päivänä jalkapalloa?
– Tietysti!
-
- Yleisönosastossa haettiin vastustusta viheriölle ja ilmoitukset olivat perin vitsikkäitä.
Kuvassa liimanäppi Piitulainen päällänsä Pilatuksen taiteilema pelipaita.
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT SOINI KAUPPISEN JA MAIJA PIITULAISEN ARKISTO JA MARJO STEFFANSSON
