MIKON MATKASSA XIII: Tulipunakukan viides kerta


Suuri joukko äänekoskelaisia ja konginkankaalaisia kaivoi ullakolta kamppeet päälleen ja lähtivät avustajaksi tanssikohtaukseen Kotimäelle elokuvaan Laulu tulipunaisesta kukasta. Tunnistatko ketä kuvassa on?

Laulu tulipunaisesta kukasta on Mikko Niskasen elokuva, jossa rakkaus kotiseutuun näkyy. Vuonna 1971 ensi-iltansa saanutta elokuvaa kuvattiin Konginkankaalla, ja filmillä vilahtaa suuri joukko tuttuja kasvoja, eikä pelkällä vilahduksella selvitty, sillä rooleihin kiinnitettiin useita äänekoskelaisia henkilöitä.

 

Vuonna 1938 Teuvo Tulio tarttui Johannes Linnankosken vuonna 1905 kirjoittamaan Suomen ensimmäiseen bestselleriin, Laulu tulipunaisesta kukasta. Tätä ennen elokuva oli filmattu Ruotsissa kaksi kertaa ja Tulion version jälkeen vielä kolmannenkin. Mikko Niskanen otti ohjat käsiinsä saadessaan elokuvasäätiöltä tukea Tulipunakukan päivitykseen. Näin Mikko muistelmissaan Vaikea rooli:

–Miksi vain 50 000 markkaa? Kas siinä kysymys. Minä en satu olemaan sisärenkaan jäseniä. Minua ei ole kelpuutettu kertaakaan valtion elokuvapalkintojen jakotoimikuntaan. Muut ohjaajat ovat siellä olleet, jopa mainospalojen tekijätkin. En olisi lähtenyt tekemään Tulipunakukkaa, ellen olisi alun perin saanut rohkaisua Yleisradion johdon taholta, ja ellei tuottajana olisi ollut Arno Carlsted (sama mies, joka tuotti Käpy selän alla –elokuvan).

TULIPUNAKUKAN päivitys laittoi vastustajat liikekannalle. Mikko koki, että hänen kimppuunsa käytiin juonittelemalla, jotta suunnitelma elokuvasta kaatuisi.

– Vastustajien kaarti keräsi voimansa ja hyökkäsi laumassa, suojakilpenään entiset kokemukset toisten ohjaajien munauksista. ”Ei Niskasta, ei se sovi hänen tyyliinsä.” Miksi tämä aihe ei voi sopia tyyliini? Sisuni kuohahti. Te pölkyt, paukapäät ja muut jouhikuontalot, kuka teistä tietää, mikä on minun tyylini, kuohui Mikko muistelmissaan Vaikea rooli.

Kun elokuvalle näytettiin vihreää valoa, Mikko heitti epäilykset syrjään ja tarttui toimeen kahta uhmakkaampana ja voimakkaampana. Hän otti itsestään ja muista elokuvaan osallistuvilta kaiken irti minkä vain sai puristettua. Mikko oli nähnyt Tulion Tulipunakukan. Hän piti siitä, mutta ei ottanut oppia kuitenkaan.

– Otan oppia jokaisesta lehdestä, joka putoaa Käpykolon pihalle, jokaisesta hirrestä, jonka nostan Käpykolon uudisrakennukselle. Tässä on minun oppini, enkä matki ketään, Mikko sanoi.

ELOKUVAN KÄSIKIRJOITUS syntyi Käpykolossa nopeasti, kun 26-vuotias kirjailija Panu Rajala uurasti pirtissä käsikirjoituksen kimpussa. Oli päätetty osittain säilyttää Linnankosken tyyli, sanat ja muut kohdat sävytettiin Linnankosken henkeen, mutta 1970-lukuun sopivaksi.

– Käyn välillä neuvottelemassa hänen kanssaan ja annan suuntaviivoja seuraavalle kohtaukselle ja jätän sitten hänet kirjoituskoneen pariin, Mikko kertoi.

Tarinan juoni jäljittelee löyhästi Don Juanin seikkailuja naismaailmassa. Elokuvan päähenkilö, Olavi Koskela, on suomalaisen kirjallisuuden hurmuri ja naistennaurattaja, joka kulkee kukasta kukkaan. Olavi on suuren talon poika, joka riitaantuu vanhempiensa kanssa, kun ei saa naida talon piikaa, suivaantuu tästä ja lähtee tukkilaiseksi. Elokuvassa nähdään komean ja salskean Olavin seitsemän rakastettua, kaikki kauniita tyttöjä, pieniä piikoja, joille hän antaa nimet: Metsänneito, Gaselli, Tumma tyttö, Tuomenkukka, Elämänlanka, Pihlajanterttu, Annansilmä ja Kyllikki.

MIKKO ETSI Olavia pitkään. Kuvaukset alkaisivat parin päivän päästä, eikä pääosan esittäjää vielä ollut. Rooliin hän kaavaili Tapani Kansaa ja oopperalaulaja Jorma Hynnistä. Hynninen kieltäytyi, koska epäili elokuvan sisältävän pornoa. Mikko löysi rooliin Pertti Melasniemen, joka suhtautui tarjottuun työhön vilpittömän kiitollisina.

– Se olisi minun elämäni suurin tehtävä, jos saan tehdä sen, oli Melasniemi sanonut.

Melasniemi asetti Mikolle ehdon ottaessaan vastaan annetun tehtävän: hän toivoi, ettei Mikko jättäisi häntä pulaan näyttelijänä, vaan ohjaisi häntä.

Melasniemen ulkoinen olemus sopi kuin nakutettu Olavin rooliin. Bonuksena hän pysyi myös tukin päällä, eikä koskenlaskuissa tarvinnut hankkia stunttia peliin. Melasalmi oli nuori ja komea. Juuri sellainen, kuin Linnakosken maalailema Olavi on: salskea rakastaja, joka ulkomuotonsa perusteella voi huoletta lentää kukasta kukkaan. Kukkapenkissä rehottaa monenlaisia kukkasia: on tummaa, on vaaleaa, on punaista: kauniita kaikki. Kauniit naiset lankeavat Olavin pauloihin suuremmitta maanitteluitta.

Mikko ohjasi hurmuri Olavia eli Pertti Melasnimeä. Melasniemi on yhä kiitollinen Mikon antamista opeista.

Stadilaisesta tukkilaiseksi

MARRASKUUSSA 70 vuotta täyttävä Pertti Melasniemi haluaa kuulla, ovatko hänelle tutuiksi tulleet äänekoskelaiset avustajat yhä elossa, onhan kuvauksista kulunut jo 46 vuotta. Luettelen kuinka moni on siirtynyt toisiin ulottuvuuksiin: poissa ovat Mikon lisäksi Ilmari Piilonen, Sulo Hokkanen, Lasse Rasi, Sakari Niskanen ja Toivo Parantainen.

– Kyllä on tuuli käynyt, Melasniemi huokaa.

Hän haluaa painottaa, että Konginkangas on hieno paikka, ja elokuvan tekemisen henki oli valtavan hyvä. Parantaisen Taidekoti toimi upeana tukikohtana ja eipä kaupunkilaispojalla ollut mitään sitä vastaan, että sai käyttöönsä Käpykolosta oman aitan.

– En joutunut Konginkankaalle, vaan pääsin! Vietin siellä puolitoista kuukautta elämästäni, ja se oli hieno kokemus.

Hän muistelee, ettei kaupunkilaispojasta kuoriutunut tukkilainen ihan vain tukkilaisreuhkan avulla.

– Puvustuksella ei tukkilaista tehdä. Olin onneksi urheilullinen, joten tukin päällä kekkuloiminen onnistui jossain määrin. Laskimme uittoporukan kanssa koskea tukkilautalla, eikä se ollut minulle mitenkään helppoa, se oli hyvin vieras alue, täytyy myöntää. Autenttisia kuvia otettiin enemmän kuin ei autenttisia. Jossain kohtaa tarvittiin stunttia, Melasniemi laskee.

MELASNIEMI sai joukon naisia intiimeihin tai hyvin herkkiin kohtauksiin. Seitsemästä naisesta kuusi oli amatöörinäyttelijöitä. Tämä oli Melasniemen mielestä vain rikkaus.

– Amatööriys ei ollut missään tapauksessa negatiivinen asia. Mikko otti, tai sanotaanko näin, uskalsi ottaa amatöörejä rooleihin, koska hän luotti kykyynsä löytää oikeat ihmiset ottoihin. Ei koulutus ole aina se juttu! Mikolla oli silmää, Melasniemi kertoo.

Elokuvassa oli mukana suuri joukko konginkankaalaisia avustajia.

– He olivat mukana positiivisella hengellä, olihan Mikko heidän omalta kylältään. Hänellä ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia saada ihmisiä mukaan. Se oli positiivista touhua alusta loppuun saakka.

Melasniemi muistelee naureskellen erästä Kotimäellä kuvatun tanssikohtauksen jälkeistä tapahtumaa.

– Kuvasimme koko päivän. Välillä käytiin huilaamassa Taidekodilla, jossa oli patjarivi lattialla. Sekin oli muuten hyvin ihastuttavaa, näin jälkeenpäin tajuttuna. Mikon tyttären ruotsalainen poikaystävä oli lämmittänyt Käpykolossa savusaunaa. Tulimme Mikon kanssa salmen rantaan, ja huomasimme, että saunan lämmitys oli mennyt pahasti pieleen: sauna oli ilmiliekeissä. Se oli hienoa, että sain olla näkemässä Mikon ilmeet, Melasniemi nauraa.

MIKON KANSSA työskentely oli Melasniemen ammatillisen kehitystyön kannalta erittäin tärkeää.

– Sain laajennettua näyttelijän karaktääriä. Olavin rooli oli jotain sellaista, mitä minun ei oletettu olevan. Sain ammatilliseen värikarttaani paljon uusia sävyjä. Tykkäsin Mikosta hirveästi hänen koko kirjavuudessaan. Hän oli laaja-alainen työssään ja toimissaan. Nyt huomaan, että olemme kulkeneet hänen kanssaan ammatillisesti samoja polkuja. Mikko teki tiestäni leveämmän kulkea. Hän osasi elokuvissaan ottaa kiiltokuvan pois ja laittaa elämän tilalle, itse ohjaajan töitä tehnyt Melasniemi sanoo.

Mikko opetti 24-vuotiaalle kaupunkilaispojalle periksiantamattomuutta.

– Jos hän jotakin tahtoi, niin hän myös pyrki siihen. Kävimme yhdessä pitkiä henkilökohtaisia keskusteluja maailmankatsomuksesta. Mikko oli peloton. Olihan se elokuva sellainen savotta, joka jäi mieleen En voi lähteä arvostelemaan itse elokuvaa, mutta se on selvää, että henki oli lämmin sitä tehdessä ja Mikko oli löytänyt hienon armeijan sitä tekemään. Se oli sellainen työ, jota ei tehdä kirjoituspöydän ääressä.

Elokuva ei ollut menestys.

– Aika ei ollut otollinen sille, eikä tehnyt siitä elämää suurempaa elokuvaa. Silloin oli vallalla bensaa suonissa, Melasniemi pohtii.

MIKKO JOUTUI tositoimiin Lieksanjoen Ruunankoskella kuvatussa koskikohtauksessa. Hän oli valinnut Olavin kilpalaskijaksi erään näyttelijän, jota ei lopulta saatu tavoitettua. Mikko teki uhkarohkean päätöksen hypätä kameran takaa tukkilaisen rooliin, ja laskea kosken itse. Käsikirjoituksen mukaan Mikon piti pudota tukilta, eikä sitä putoamista tarvinnut näytellä.

Mikko putosi ja kamppaili hengestään: hän oli kosken kuohuissa vuoroin liukkaan tukin alla ja päällä. Ääniraita tallettaa Sakarin huolestuneen ja aidon huudon: ”Saatana nyt se putos!”

– Näen kuinka Sakari juoksee rannalla kuin mielipuoli keksi kädessään ja yrittää auttaa, kertoi Mikko kirjassa Vaikea rooli.

Mikko selvisi mustelmilla, hän oli tyytyväinen, että kohtaus kuvattiin.

Kamera kääntyy useasti Sakari Niskaseen, vaikka Sakarilla ei varsinaista puheroolia olekaan, halusi Mikko näin mitä ilmeisemmin kertoa arvostuksestaan isoveljeä kohtaan. Sakari oli Mikolle tärkeä.

– Mikko sanoi minulle rehvakkaana, että hän on laskenut kaikenmaailman kosket, mutta niinpä hän joutui räpiköimään, Melasniemi muistelee.

Kotimäen päältä on hulppeat maisemat. Eipä ihme, että Mikko valitsi paikan elokuvaansa. Kotimäki sijaitsee vain parin kilometrin päässä Mikon kotoa, Liimattalassa.

ELOKUVA ALKAA Liimattalassa sijaitsevalta Kotimäen kalliolta. Maisema on henkeä salpaavan upea, ollaan kuin Kolilla konsanaan. Kauniissa kesäillassa tanssitaan heinätansseja Matalan torpan balladin tahtiin niin että tanner tömisee. Tanssijalkaa tahdittaa maniskallaan Ilmari Piilonen ja haitarillaan Lassi Rasi. Kamera kuvaa ahkerasti Mikon veljeä, Sakari Niskasta – hän kun oli hyvä tanssimaan! Tanssiipa joukossa myös tukkilaisen roolissa ollut Sulo Hokkanenkin! Näistä tansseista Olavi nappaa itselleen immen, kauniin Gasellin. Ennen tansseja hän piti peliä Metsänneitoa näytelleen äänekoskelaisen myyjättären Leena Åkerlundin kanssa.

Liimattalassa sijaitsevaan komeaan maisemaan, Kotimäen tanssikalliolle haettiin avustajia lehti-ilmoituksella, ja ilmoitus poiki usean kymmenen kiinnostuneen paikalle.

– Kivellä seisten Niskanen toivotti ystävät ja kylänmiehet tervetulleiksi ja piti tunnelmaa yllä yhdessä Illu & Risti –yhtyeen kanssa. Se osaa ottaa ihmisensä tämä Niskanen. Yksinvaltias se on, mutta tuntee nämä ihmisensä. Se hyppii, hihkuu kivenjärkäleellä ja pyörii polkkaa kameran kanssa ja tartuttaa tunnelman porukkaan, maalaili toimittaja Kaarina Helakisa Apu –lehdessä heinäkuussa 1971.

ELOKUVAA kuvattiin Konginkankaalla myös Iitsalon talossa ja tiluksilla. Martti Haltia oli 14-vuotias, kun mummolassa alkoi tapahtua.

– Elokuvaa tehtiin mummoni Martta Pasasen tuvassa. Hääkohtauksessa vilahdan tuvassa ja veljeni Pekka näkyy pihamaalla, jossa huusimme morsiusparia ulos näytille, Martti Haltia kertoo.

Elokuvan filmaaminen oli suuri juttu koko kyläkunnalle. Moni osallistui joukkokohtauksiin ja olihan se ihmeellistä, kun tienoo täyttyi epätavallisesta vilskeestä.

– Ei sitä silloin ja siinä iässä osannut aavistaa, mitä kaikkea Mikko saa aikaan, Haltia huokaa.

Kyllikin ja Olavin hääkohtausta kuvattiin elokuussa 1971. Paikalla oli satoja avustajia ja suuri joukko uteliaita, jotka halusivat nähdä kuinka elokuvaa tehdään, halusivat nähdä vilahduksen filmitähdistä ja Mikosta. Oli työmaa saada rajattua elokuvasta pois nykyaikaiset autot ja vaatetus.

– Nykyisillä resursseilla vain harvoilla olisi varaa suorittaa avustajanpalkkioita tällaiselle joukolle. Konginkankaalaiset ovat osoittautuneet synnynnäisiksi näyttelijöiksi, eläytyneet suorituksiinsa sellaisella innolla että sitä on nautinto katsella – siis varmaan myös valmiissa elokuvassa. (Eero Marttisen kirjasta Täyttä elämää Mikko Niskanen elokuvamies)

Olavin naiset olivat kauniita kaikki: etualalla istuva kolmikko on kotiseudun kukkasia. Vas Kyllikin roolin saanut kalaniemeläinen Marjatta Volanen (os. Pasanen), äänekoskelainen Metsänneito Leena Åkerlund, liimattalalainen Elämänlanka Regina Kiviranta (os. Pekkola).

Kyllikki ja Elämänlanka

 

MIKKO LÖYSI elokuvan naiset kohtalaisen helposti, mutta keskeistä roolia näytellyt Kyllikkiä piti hakea pitkään.

– Äänekoskella tapasin tytön, joka oli ilmetty Metsänneito (Leena Åkerlund) ja Liimattalasta löytyi Elämänlanka (Regina Pekkola).

Mikko lausui Liimattalan Taidekodin avajaisissa kaksi teosta: Uuno Kailaan Mestari Ameden ja Hamletin monologin ”Ollako vai eikö olla”. Kahvia tarjoilemaan oli saatu kaksi nuorta naista. Erään ohjelmanumeron aikaan kupit kilisivät häiritsevästi. Mikko ilmoitti heille, että kun hän esiintyy, ei mokomaa kilinää passaa kuulua. Toinen kahvinkaatajista oli kalaniemeläinen Marjatta Pasanen, Sällilän talosta. Mikko kiinnitti huomionsa uljaaseen ryhtiin ja somaan pukeutumiseen. Marjatalla oli yllään hänen itse kirjailemansa mekko.

– Olen etsinyt Suomen näyttelijäkunnasta Kyllikkiä, mutta en ole löytänyt. Ja nyt minä sen löysin, näin läheltä, Kalaniemestä.

Kun elokuva valmistui, Mikko lausui: ”Marjatta ei ollut Kyllikki. Hän on Kyllikki.”

Järvenpäässä asuva Marjatta Volanen (os. Pasanen) vastaa puhelimeen mökiltään Kalaniemestä. Hän ei lähde analysoimaan Mikkoa ohjaajana tai ihmisenä, mutta itse elokuvaa hän muistelee positiivisella mielellä.

– Tykkään siitä. Se on elokuva, jollaista ei nykyaikana tehdä. Aikaa on kulunut paljon, mutta jos katsoisin elokuvan nyt, ajatukset olisivat vain positiiviset yhä edelleen, Marjatta Volanen sanoo.

Regina Kiviranta näytteli myös elokuvassa Kahdeksan surmanluotia.

REGINA KIVIRANNASTA (os. Pekkola) tuli Elämänlanka. Hän kertoi joutuneensa – tai ajautuneensa – rooliin. Hieman aiemmin hän oli saanut pikakomennon morsiameksi Kahdeksan surmanluotia –järkäleeseen.

– Mikko etsi tyttöjä rooleihin. Hän kertoi, että olisi kuvannut tai haastatellut jo parisataa tyttöä. Mikko tuli Pekkolaan äänittäjän kanssa, ja minä satuin olemaan kotona. Menimme istumaan saliin.

Mikko näki kirjahyllyssä Linnankosken kirjan, otti sen käteensä ja avasi sivun, ja käski Reginan lukea tekstiä pienen pätkän verran. Äänittäjä laittoi nauhan pyörimään. Se oli siinä.

– Aikani luettua Mikko sanoi: poikki! Se on tässä. Sinut on valittu satojen joukosta. Mikko näki minussa jotain sellaista herkkyyttä mitä oli etsinytkin.

Alun perin Mikko kaavaili Reginaa Pihlajantertun rooliin. Kyllikkiä näytellyt Marjatta Pasanen ja Metsänneitoa näytellyt Leena Åkerlund olivat Reginalle entuudestaan tuttuja.

– Kohtauksen otto meni niin, että alkaa nyt ja päättyy nyt, ei harjoittelua. Mikko ei ollut ankara ohjaaja, vaan käyttäytyi kainosti ja lempeästi meitä kohtaan.

Kohtaus kuvattiin Pekkolan takapihalla olleessa keinussa. Elämänlanka ja Olavi keinuttelevat. Elämänlanka nojaa kainosti Olavin olkapäähän.

– Oli tuulinen päivä. Jouduin istumaan mahdollisimman epämukavasti ja selkäni taakse oli topattu tyyny, jotta asento saatiin Mikolle mieluisaksi. Roolini ei vaatinut puvustajan panostusta, vaan laitoin päälleni mitä nyt satuin keksimään.

KOHTAUS EI mennyt aivan kaavailujen mukaan, sillä yllättävä ulkopuolinen tekijä puuttui viheliäisesti peliin.

– Naapurissamme Hannulassa lastattiin juuri samaan aikaan sikoja autoon. Ja siat kiljuivat, eiväthän ne nyt mielellään teuraaksi menneet. Silloin Mikko suuttui. Huusi poikki, ja heitti lakin maahan ja sanoi lähtevänsä sanomaan, että moinen toiminta on pysäytettävä heti, sillä hänellä elokuvan teko on meneillään.

Kohtaus jouduttiin ottamaan uudestaan.

– Mikko oli käärmeissään, sillä hänen mielestään ensimmäinen otto meni paremmin.

REGINA POHTII, että pääsi sisään Suomen Nuoriso-opistoon Elämänlangan vuorosanojen avulla.

– Lausuin pääsykokeissa Elämänlangan roolin, sillä repliikit olivat niin tuoreessa muistissa. Olin opetellut vuorosanani huolella ja niinpä elokuvassa kuultu rakkaudentunnustus tuli täydestä sydämestä. Muistan repliikkini yhä tänä päivänä.

Kun elokuva tuli teattereihin asui Regina jo Mikkelissä, Paukkulan sisäoppilaitoksessa.

– Menin elokuvateatteriin hieman häpeillen ja luimistellen tutkaillen, onko siellä tuttuja katsomassa. Muistan, kuinka katsoin itseäni valkokankaalta siten, kuin siellä olisi kuka tahansa näyttelijä. Eihän siinä mitään hävettävää ollutkaan, minähän se siinä olen.

Reginasta Elämänlangan rooli oli ihana.

– Täytyy kuitenkin sanoa, että äiti puuttui käsikirjoitukseen. Rooli muokattiin sellaiseksi, jonka äitini hyväksyi. Siinä oli uhka, että olisin joutunut saniaispusikkoon. Äidille ei tällainen olisi tullut kuuloonkaan!

Mikko joutui pohtimaan, mikä olisi Pekkolan emännälle soveliasta.

– Se oli se keinu, siellä kodin takapihalla.

Vaikka jotain oli tapahtunut keinumisen jälkeenkin, sillä elokuvassa Elämänlanka lähettää Olaville kirjeen, pari vuotta kohtaamisen jälkeen, jossa kertoo lapsen voivan hyvin.

– Jotain tapahtui, mitä ei näytetty, Regina nauraa silmät sirrillään.

AMMATTINÄYTTELIJÖITÄ elokuvassa oli vain kourallinen: Melasniemen ja Mikon lisäksi Leo Lastumäki ja Paavo Pentikäinen. Suuri osa Tulipunakukan näyttelijöistä oli amatöörejä, aivan tavallisia äänekoskelaisia ihmisiä. Ville Hytönen esitti elokuvassa renkipoikaa, Markku Metsola Olavin veljeä ja Mikon tyttären, Marjan, ääni tallentui Verenpisaran ääneksi.

Mikon poika, Jorma Niskanen sai myös pienen avustajan roolin. Hän vilahtaa kohtauksessa, jossa kylän kateelliset miehet tulevat rökittämään aitasta kömpivää Olavia ja homma eskaloituu nyrkkitappeluksi.

– Olin tuolloin 22-vuotias. Isä otti minut mukaan elokuviensa tekoon, joko kameran taakse tai vaikkapa etsimään kuvauspaikkoja. Tulipunakukkaan hän tarvitsi nuoria miehiä, ja pyysi minua mukaan sanoen: ”Eti joku sopiva kaverisi ja tulette kohtaukseen.” Pyysin ystävääni Ilpo ”Ipi” Jämseniä mukaan.

Puheroolia ei miehillä ollut. Jorman mukaan he toimivat lähinnä rekvisiittana.

– Ipi tuumasi myöhemmin, että kaikkeen sitä pitää lähteä mukaan, ja saa selkäänsäkin vielä kaiken päälle, Jorma nauraa.

Mikon Esko-veljen tytär Leena Nicolau (os. Niskanen) sai puheroolin. Hän on yksi kylän tytöistä, jotka arvelevat Olavin olevan naistennaurattaja.

– Ei siinä Hollywoodin ovet auenneet, vaikka harjoittelin vuorosanojani suurella hartaudella.

Kahdeksan tyttöä istuu heinikossa, Lintulahdessa,Räihän myllyn uittorännillä. Nicolau muistaa tytöistä Maria Strandin ja Helena Araveden.

– Jännitin aivan kamalasti ja omasta mielestäni suoritus ei ollut hyvä, vaikka Mikko muuta sanoikin. Nyt kun katsoin elokuvan, niin eihän se huono suoritus ollutkaan! Tunnistin jopa puseron joka oli päälläni. Naurattaa sekin huomio muistojen sopukoista, että puseroni oli ostettu Lontoosta, Nicolau sanoo.

Lähteet: Apu 7/1971, kirjat Vaikea Rooli, Täyttä Elämää (Eero Marttinen)

TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT VESA KLEMETTI, MARJO STEFFANSSON