Äänekosken kaupunginmuseon tehtävänä on vaalia ja säilyttää Mikko Niskasen suomalaiselle elokuvalle antamaa perintöä. Museon kokoelmista löytyy yhä sun toista Mikolle kuulunutta esineistöä.
TAKO on ammatillisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto ja toimii osana Museoviraston ja Suomen kansallismuseon toimintaa. TAKO-työskentelyn keskeinen tavoite on valtakunnallinen tallennustyönjako, joka auttaa museoita suuntaamaan ydintehtäväänsä tiettyyn aihepiiriin. TAKO on määritellyt Äänekosken Kaupunginmuseolle kaksi ydintehtävää: ne ovat uittoon liittyvät asiat ja Mikko Niskanen.
Museonjohtaja Pekka Soininen lähtee ensi viikolla Jyväskylän Paviljonkiin Keski-Suomen Liiton järjestämään Torikokous -tapahtumaan. Hän ottaa Äänekosken museon kokoelmista mukaansa Mikko Niskasen tuotantoon liittyviä asioita.
– Kahdeksan surmanluotia (1972) on nyt ajankohtainen, sillä Pihtiputaan Korppisten kylällä ammutuista laukauksista tulee ensi vuonna kuluneeksi 50 vuotta, Soininen kertoo ja esittelee tilaisuuteen keräämäänsä materiaalia.
Äänekosken museon osasto rakentuu Surmanluotien ympärille. Museon kokoelmissa on valtava määrä valokuvia sekä elokuvassa käytettyä rekvisiittaa. Mukaan lähtee torso, jonka ylle on puettu elokuvassa Mikko Niskasen yllä Pasin roolissa ollut villapusero sekä James -merkkinen samettitakki.
– Kato tuossa takissa on iso reikäkin, lieköhän kuvausten tiimellyksessä tullut, Soininen pohtii.
ÄÄNEKOSKEN kaupunginmuseolta löytyy Mikko Niskasen jäämistöä jonkin verran: Mikon käyttämä klaffi, elokuvassa Ajolähtö käytetty valkoinen kypärä, elokuvan Pulakapinan (1977) roolivaatteita, kasa Mikon privaatissa käyttämiä kipparilakkeja, elokuvien käsikirjoituksia sekä elokuvajulisteita.
– Ja on meillä aito, Mikolle 27.8.1972 luovutettu, Filmiauran Leo Stålhammarin ja Paula Talaskiven allekirjoittama Jussi-kunniakirja elokuvan Kahdeksan surmanluotia ohjauksesta sekä näyttelijäsuorituksesta. Tämä lähtee myös mukaani Paviljonkiin, Soininen sanoo.
Mikko sai ohjaustyöstään kuusi Jussi -patsasta. Ensimmäinen esikoisohjauksestaan vuonna 1962 elokuvasta Pojat. Seuraavat Jussit tulivat vuonna elokuvista Sissit (1963), Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967), Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Ajolähtö (1982). Patsaita on tallessa kuitenkin vain viisi. Ne ovat perikunnan omistuksessa.
– Isä rikkoi suutuksissaan yhden patsaista, Mikon poika, Jorma Niskanen kertoo.
PEKKA SOININEN kertoo, että Mikkopäiviä ennen vietettiin Käpy-Festivaalia. Näyttämönä on toiminut Työski, kaupungintalo ja elokuvateatteri Kino-Mikko. Käpyfestivaalien ohjelmassa on ollut elokuvien katsomisen ohella Mikon muistolaatan juhlava paljatustilaisuus, jossa juhlapuheen piti Peter von Bagh vuonna 1995. Viimeiset Työskin Mikkopäivät pidettiin vuonna 1999.
– Yleisöä oli runsaasti. Koululaisille ja lukiolaisille järjestettiin elokuvista oppilasnäytäntöjä ja museolle oli koottu Mikko -näyttely.
Mikkopäivät elvytettiin henkiin vuonna 2009. Tuolloin ohjelmassa oli muistohetki Mikonpuistossa, ja pääjuhlaa vietettiin kaupungintalolla, johon saatiin puhujaksi ja muistelijaksi Jorma Niskasen lisäksi sekä Nuoruuteni Savotat -elokuvan tähti, Ari-Kyösti Seppo. Kino-Mikossa katsottiin elokuva Pojat.
Itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlavuoteen elvytetty Mikkopäivät sai huomiota osakseen myös valtiovallan taholta, kun Mikkopäiville myönnettiin valtioneuvoston taholta Suomi 100 –status. Hakemus statuksesta valtioneuvostolle jätettiin otsikolla: Syksyllä kaikki on toisin – suomalaista sielunmaisemaa Mikko Niskasen elokuvissa.
Viimeisten Mikkopäivien kantavana ajatuksena oli kotiseutunäkökulma. Hyvä niin, sillä miksi pitää kynttilää vakan alla, kun kerran on mistä ammentaa.
– Mikko Niskanen oli meidän paikkakunnan ihmisiä. Äänekoskella on KinoMikko, Mikon muistolaatta hänen lapsuuskodin kohdalla ja Mikonpuiston päiväkoti. Mikko oli niin taitava ohjaaja, että hän ansaitsee vielä lisää, hän on meidän voimavaramme, joka kuvaa mentaliteettiamme. Mikko ja hänet työnsä ovat kansallisesti isoja asioita ja Äänekoskelle jättimäisiä. Mikko teki arvokasta työtä ja haluamme nostaa sitä esille, työryhmän jäsen Jaana Tani kertoi tammikuussa 2017 edellisen kerran järjestettyjen Mikkopäivien kynnyksellä.
Pekka Soininen esittelee laatimaansa metsätyökämpän rakennuspiirustusta. Soinisen suunnittelema kämppä rakennettiin Konginkankaan Kalliojärvelle elokuvaan Nuoruuteni savotat.
SOININEN KERTOO, ettei hän tuntenut Mikkoa henkilökohtaisesti. Toki hän oli suuren persoonan tavannut työn merkeissä. Soininen ajautui mukaan Mikon viimeiseksi jääneen elokuvan, Nuoruuteni savotat (1988), asiantuntijaksi vuonna 1987. Mikko tarvitsi apua, ja sellaista löytyikin yllättävän läheltä, omasta syntymäpitäjästä.
– Mikko oli kysynyt yliopiston etnologian laitoksen Asko Vilkunalta olisiko ketään akateemista asiantuntijaa, joka auttaisi häntä metsätyöhön liittyvissä asioissa. Vilkuna oli vinkannut minun suuntaani.
Soininen oli tuolloin Äänekoskella perustamassa tehdasmuseoa.
– Mikko otti yhteyttä ja sovittiin treffit tehtaan portille. Siinä se seisoi pakkasessa karvalakki päässään ja lapikkaat jalassaan. Tavattiin kolme kertaa tehdasmuseolla. Juteltiin millainen elokuvan kainuulainen metsäkämppä tulisi olla, jotta se olisi mahdollisimman aito. Tein myöhemmin elokuvaa varten Konginkankaan Kalliojärvelle rakennettuun metsätyökämppään piirustukset. Olin perehtynyt asioihin lukemalla kirjallisuutta ja olin käynyt juuri rakentamassa Viitasaaren Savivuorelle metsätyömuseon ensimmäisen näyttelyn. Pohjaratkaisuiltaan elokuvaa varten rakennettu kämppä on lähestulkoon sama kuin tuo Savivuoren kämppä, mutta ulkoasultaan kainuulainen: matalampi, ei veistetyistä hirsistä – vaan raa’asta hirrestä tehty.
– En ole rakennuspiirtäjä, mutta rakennuslupa tälle on myönnetty 6.4.1988, nauraa Soininen ja tutkailee tallessa olevaa rakennuspiirustusta.
Kämppä oli tehty elokuvaa, ei elämää varten. Soininen ei nähnyt koskaan kämppää luonnossa. Elokuvan kutsuvierasnäytäntöön hän sai kutsun.
– Mikko oli ilmeisesti itse tyytyväinen lopputulokseen. Leffaa katsoessa kämppä näytti ihan hyvältä. Kun kyseessä oli lavaste, piti jättää tilaa myös tekniikalle, mutta se ei valmiissa teoksessa näkynyt.
Jyväskylän etnologian laitoksen Veikko Anttila istui Soinisen vieressä.
– Hän kuiskasi minulle, että eikö tuolle Mikolle ole kukaan sanonut, että eihän tuolla tavalla voi metsässä riehua.
Anttila oli sitä mieltä, ettei elokuvan Kalle, olisi pysynyt työkykyisenä kokonaista päivää tuolla menolla.
– Kieltämättä elokuvassa näreen karsiminen kirvellä meni vähän överiksi. No, se oli Mikon tapa, Soininen tuumaa.
Soininen myöntää, että jälkeenpäin Mikon elokuvista on huomattu myös kansantieteellinen puoli.
– Näistä Päätalo -elokuvista varsinkin. Näissä on suuri kansantieteellinen mielenkiinto.
Soiniselle itselleen Mikon tuotannosta tärkeimmäksi nousee kaksi elokuvaa.
– Ensimmäinen on aina ensimmäinen, eli Pojat on onnistunut ajankuva. Surmanluodit on luku sinänsä. Tulipunakukka olisi voinut jäädä vaikka tekemättä, sillä se on sellainen välivaiheen elokuva, sanoo Soininen ja esittelee Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) -elokuvan käsikirjoitusta, joka on Äänekosken kaupunginmuseon arkistoissa.
Myös nuorisotrilogiaa, Käpy selän alla, Lapualaismorsian (1967) ja Asfalttilampaat (1968), oli Soinisen ilo katsoa.
– Nämä olivat upeita ajan hengen mukaisia kaupunkilais- ja nuorisokuvauksia. Muistan, kuinka yritin päästä ala-ikäisenä kurkistamaan Käpyä Kuopion Skaala -elokuvateatteriin, Soininen nauraa.
Mikko sai peräti kuusi parhaan ohjauksen Jussi -patsasta. Se on yhä Suomen ennätys.
MUSEOMIEHEN silmissä Mikon perintö on suuri niin Äänekoskelle kuin suomalaiselle elokuvalle.
– Elokuvallisesti leffoista löytyy monentasoista tuotantoa, aihepiireistä lähtien. Yhtään aivan limboa ole joukossa. Mikon ohjaukset koskettavat katsojaa tavalla tai toisella. Koskaan ei voi korostaa tarpeeksi sitä seikkaa, että Mikko ammensi aiheita elokuviinsa täältä Äänekoskelta, muun muassa elokuvaan Syksyllä kaikki on toisin. Pienviljeljöitä -sarja on todella oivallinen kuvaus kansantieteilijän silmin katsottuna. Kun Huimalla menee nyt näin huonosti, niin taitaa käydä niin, että Niskanen on Äänekosken kuuluisin.
Mikon perintö Äänekosken museolle ei ole rikka rokassa, vaan rikkaus.
– Äänekoski on pieni paikkakunta, jossa on pieni museo, jolla ei tällä hetkellä ole kulttuurihistoriallista näyttelyäkään. Mutta valtakunnallisesti me olemme seitsemännessä loosissa eli meidän vastuualueeksemme on valtakunnallisesti nimetty Mikko Niskanen. Meillä vaalitaan Mikon perintöä, siten että se on kirjattu virallisen museolaitoksen ykkösasiana meidän tehtäväksemme. Kokoelma ei ole karttunut pitkään aikaan, koska sitä on vaikea kartuttaa. Kaikki mikä liittyy Mikon elämään tai työhön otamme sen kiitollisuudella vastaan, Soininen vinkkaa.
Museolta läytyy myös Mikon Veera-aluksellaan käyttämiä kipparilakkeja.
Äänekosken museolla on tallessa aito ja alkuperäinen Jussi -kunniakirja vuodelta 1972 elokuvasta Kahdeksan surmanluotia.
Mikon käyttämä klaffi.
Ennen Mikkopäiviä vietettiin Käpy-festivaalia.
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT MARJO STEFFANSSON, PEKKA SOININEN
