”Cowboyhattuni lensi suoraan Los Angelesista Portugaliin, joten minulla ei ole sitä nyt päässäni, mutta tehän voitte kuvitella minun päähäni sen, eikö!?”, kysyy basisti Bryan Beller.
”Yes”, vastaa yleisö innostuneesti. Siitä lähti jo yhtyeen toinen elokuvallinen tarina, jonka yhtyeen basisti vuorollaan kertoo sävellyksensä inspiraatioksi. Sen ensimmäisen tarinan kertoi kitaristi Guthrie Govan. Jos ymmärsin oikein, tarina kertoi jostain palauttamatta jääneestä tavarasta ja Jaskasta (Jack), joka ei ole kovin luotettava kaveri ja on nyt palannut takaisin (Jack´s back). Trion kertomat tarinat liittyvät usein myös elokuvamaailmaan ja televisioon – Breiking Badin päätösjakso, Serious Man (Coenin veljesten ohjaama elokuva), myös piirretyistä sarjoista Ren ja Stimpy mainittiin. Konsertissa kerrotut tarinat olivat mielestäni hauska lisä trion taidokkaan ja virtuoosisen soiton hahmottamiseen.
Lisäksi Yhdysvaltojen ”syvän etelän” murretta kuuntelee jo ihan muutenkin mielissään kuin myös sivistynyttä informaatiota kappaleiden taustasta. Kenellekään ei tosin jäisi epäselviksi kuinka taidokkaita Aristocratsin soittajat todella olisivat ilman tarinoitakin. Eikä soittaminen ja musiikki niin vakavaa ole etteikö huumori ja jutut siihen kuuluisi. Ainakin bluesiin on aina kuulunut sanalliset, elävät tarinat elävästä elämästä ja menneisyydestä. Näin kulttuuri on alunperin selviytynyt sukupolvilta toisille.
Unohtumaton rumpusoolo
Kolmas tarinoiden kertoja oli vuorollaan rumpali Marco Minneman, jonka toisen soitto- ja juttukierroksen tarina liittyi lähestyvään tornadoon ja rumpujen soiton addiktoivuuteen. Siinä rumpalin kännykkään tulee varoitusviesti lähestyvästä tornadosta. Tarina kertoo, että lopulta rumpali ajaa myrskyä pakoon autollaan ja että samalla tornadoa paetessa puhelimessa basisti hieman naurahtaen kritisoi rumpalin myöhäistä reagointia viesteihin. Kappaleeseen liittyy huikea seitsenminuuttinen rumpusoolo, jonkamoista en koskaan ole todistanut livenä. Fyysisenä suorituksena myös uskomaton veto. Luulen, että maailmassa ei ole montaa tämän veroista rumpalia. Muutkin trion jäsenet vaikuttivat erittäin hyväkuntoisilta.
Hitaammissa kappaleissa olen kuulevani Frank Zappan musiikin vaikutteita: monimutkaisia sointutehoja ja polyrytmiikkaa. Koko yhtyeen soitosta tulee mieleen Zappan tuplakokoelma ”Shut up and play your guitar” Tuon vinyylituplalevyn sooloja on myös nuotinnettu hypersuperkitaristi Steve Vain toimesta jo 80-luvulla ja ainakin Aristocratsin kitaristit ovat niitä tapailleet, ehkäpä jopa nuoteista käsin. Yhtyeen jäsenten sävellyksistä saattoi löytää paljon myös jazzin ja fuusiojazzin vaikutusta. Ihan suoranaista beboppiakin ja uudempaa meininkiä, jolle mikään musiikkityyli ei ole vierasta. Yhteissoitto oli myös saumatonta. Nopeissa kappaleissa ja vaihtuvissa tahtilajeissa combon yhteissoitto oli häikäisevän vaivatonta.
Keskitalven tiukkaa terapiaa
Jokunen aika sitten jossain lehdessä oli juttu raskaamman musiikin terapeuttisuuden korkeasta asteesta ja siitä, että ehkä kaikkein onnellisimpia Suomessa ovat heavyn terapoimat harrastajat, soittajat etunenässä. Jonkun sortin terapiaa tarjosi myös Aristocrats Painotalon keikallaan perjantaina. Ainakin itse nautin joka hetkestä ja tunsin terapian toteutuneen. Kiitoksia Äänekosken kulttuuritoimi. Terapiaa tarvitaan myös talvella.
Jori Mäenpää
