Isä Ylhäinen, minä pelkään. Olen vanha nainen. Jonain päivänä käy minulle kuin ystävilleni tällä ”hyvinvointialueella”. Sillä nimellä kutsutaan nykyisin vanhusten nöyryytyskeskusta.
Ystäväni on haurastunut. Hän kaatuu milloin mitenkin, nirhamia syntyy. Olet säästänyt hänet vielä luiden katkeamiselta, kiitos siitä. Ambulanssi vie hänet terveyskeskukseen, käytävälle odottamaan. Paluukyydissä hänet toimitetaan Karstulaan tai Pihtiputaalle, Kela-ralliin. Se ei nääs maksa ”hyvinvointialueelle” mitään. Valtio maksaa, mummo liikkuu. Hän tulee kotiin entistä huonokuntoisempana, yksin selviämään. Hän pyytää turhaan, voisiko selvittää, miksi huimaa. Ei kuulemma kannata, sen ikäisiä.
Toinen ystäväni on liikuntakyvytön omaishoidettava. Viikoksi kolmesta hänet toimitetaan milloin Viitasaarelle, milloin jonnekin muualle ”hoidettavaksi”. Kerta toisensa perään hän palaa masentuneempana kotiin. WC:hen ei pääse. ”Rouva, teillä on vaipat, antaa tulla.” 2 vaippaa vuorokaudessa, kuuluu rätinki. Jos pääsee WC:hen, poispääsyä onkin odotettava milloin puoli tuntia, milloin tunti. Liikuntakyvyttömälle ikuisuus. Hoitohenkilökuntaa ei näy; se ei heidän vikansa. Heitä on liian vähän. Elämän kaksi ensimmäistä vuotta opetellaan kuivaksi. Nyt on vanhuksen opittava laskemaan alleen.
Kolmannella ystävälläni on sydämentahdistin ja korkea verenpaine. Hän on pyytänyt saada ruokapalvelua ja siivousapua kotiin, kun huimaa, erityisesti imuroidessa, pää alaspäin. Rollaattorilla on vaikea imuroida. ”Niin te tietysti haluaisitte jäädä petin pohjalle. Se pitää kunnosta huolen, että käytte kaupassa”, näin sanoo sosiaalihoitaja arviointikäynnillä. Ystäväni on entinen kylvettäjä ja vanhusten hoitaja, kovakuntoinen pitkän matkan kävelijä. Hän kyllä hoitaa itsensä, jos pystyy. Mutta vanhuus se tulee hänellekin.
Vanhusten palvelutalo, hyväkuntoinen vanhusten turvapaikka Konginkankaalla lopetettiin. Kela-ralli ympäri Keski-Suomea odottaa, minuakin. Kotihoitokin siirrettiin 25 kilometrin päähän. Armahda meitä!
Isä Jumala, miten köyhällä Suomella oli varaa kodinhoitajiin, apuun, kun sitä tarvittiin? Miten meillä on eläinsuojelulaki, mutta ei mummonsuojelulakia? Että olisi edes kopin koko ja matkojen määrä rajoitettuna? Miksi urheiluhalleihin, Turun tunnin junaan, puoluetukeen ja digitalisointiin on varaa, mutta vanhukset jätetään heitteelle?
Isä Jumala, tämä on armotonta menoa. Ota minut, please, pois ennen kuin päädyn pahoinvointikeskuksen kynsiin. Olen liian väsynyt.
Ja vielä: Isä Jumala, älä, älä, älä anna heille anteeksi, mitä he tekevät. Päättäjät kyllä tietävät, mitä he tekevät. Anna heidän nähdä päätöstensä vaikutukset iankaikkisesti. Aamen.
Marjatta Huhta
Konginkangas
