Kari Taipaleen comeback alkoi kompastellen. Syynä oli, mikäpä muukaan, kuin korona. Muistokirjoitus -monologin ensi-illan piti olla maaliskuussa. Se oli nyt, onneksi! 

Viisi kuukautta myöhemmin istun Painotalon Mikkosalin eturivissä, ja mietin, kuinka 12 vuotta parrasvaloista pois loistaneen Taipaleen sydän hakkaa ja kämmenet hikoilee. Ehkä hakkasi, ehkä hikoili – sitä en pystynyt huomaamaan, mutta sen voin sanoa, että esitys oli pelkkää helmeä alusta loppuun saakka.

Ylikeskinkertainen Erik Pelkonen saa lääkäriltä puhelinsoiton: hänen on tultava heti seuraavana päivänä vastaanotolle. Mitäpä muutakaan soitto voi tarkoittaa, kuin varmaa kuolemaa. Alkaa elämän loppumetrien järjestely. Mies on elänyt tavallisen elämän, käynyt tavallisissa töissä, on eronnut, mutta haluaa kauniin muistokirjoituksen lehteen painettavaksi. Siitä alkaa melkoisen tragikoominen komedia ihmisen kuolevaisuudesta ja turhamaisuudesta. 

Teppo Seppäsen teksti osuu suoraan kohteeseen eli ihmiseen eli katsojaan. Kuolemaa odottavan Erik Pelkosen ajatuksenjuoksu on nopeaa, juuri sellaista, johon voi todeta itsensäkin sortuneen heikkoina hetkinään tai muuten riehakkaissa tunnelmissa. Mennään ylös ja tullaan rytinällä alas, tähän pystyy jokainen samaistua. Loistava aihe, jokaiselle tuttu, loistava lähtökohta käsikirjoitukselle!

Minä kuolen, arvasin! Jokainen meistä on tuleva kalmo, se on totisinta totta ja vääjäämättömästi edessä päin. Huomaan miettiväni omaa kuolemaa. Se ei pelota. En mieti miten se tapahtuu: tuleeko se äkkiä, vai pitääkö kitua kauankin? Huomaan pohtivani juuri samoja asioita kuin Erik Pelkonen: mitä minusta ajatellaan, millaiset hautajaiset järjestetään ja ketä sinne saapuu? Turhamaista? Olkoon! Erik Pelkonen kiteyttää ajatukseni hienosti: tavallinen elämä ei ole minua varten, se on tylsää. Jokainen meistä toivoo edes muutaman ylevän sanan muistokirjoitukseensa. Voisiko se riittää, että on elänyt? Pääasia, on ettei muistokirjoitus ole yleismaailmallista lätinää, sellaista, joka kuulostaa hyvältä mutta ei tarkoita mitään.

Erik Pelkonen on elänyt tylsän elämän. Monttubileiden lähestyessä se alkaa harmittaa. Kuoleminen on yllättävän työlästä, kun täytyy muistaa paljon asioita. Kari Taipale taitaa äänenpainojen sinfoniat, Kari Taipale on käynyt ohjaaja Pilvi Hongan kanssa ostoksilla  ilmeiden ja tunnetilojen tavaratalon jokaisen osaston jokaisella hyllyllä. Katsoja sai kokea monia herkullisia hetkiä Erik Pelkosen seurassa.

Kiitos Kari, Teppo ja Pilvi. Kyllä kannatti odottaa! Kiitos myös muulle työryhmälle. Kyllä täällä Äänekoskella osataan tehdä kulttuuria.

*****

Marjo Steffansson