Äänekosken lukiolle rakentui näyttely Mikko Niskasesta. Elokuvaa rakastavalle ja Niskasta suuresti arvostavalle rehtori Jaana Tanille näyttely on tärkeä ja lähellä sydäntä.
Jaana Tani asui lapsuutensa Äänekosken Pukkimäellä. Ensimmäiset elokuvakokemukset ovat Hirven elokuvateatterista, kivenheiton päästä lapsuuskodista.
– Tuli katsottua Tarzanit ja Pekka Puupäät – ne olivat sitä mustavalkoista elokuvan taikaa. Elävän kuvan erityisyys oli koskettanut syvältä, lukion rehtori Jaana Tani sanoo.
Lukion lukusaliin on ripustettu näyttely Mikko Niskasesta. Esineistö on saatu Marjo Steffansson arkistoista, Jorma Niskaselta sekä kaupungin museolta. Näyttely on jo herättänyt kiinnostusta lukion opiskelijoissa. Tani aikoo tuoda lukion ryhmiä kuulemaan tarinaa kaupunkimme suurmiehestä.
– Kun Marjon ja Jorman Niskas-materiaalille ei löytynyt muuta sijoituspaikkaa, muutti aarteisto lukion tiloihin. Olen ylpeä professori ohjaaja Mikko Niskasesta. Hän on jotakin niin suurta, että emme tässä lähellä oikein ymmärräkään. Lukusalissamme on nyt Mikko Niskas -näyttely. Huikeita valokuvia, kirjoja, lehtileikkeitä. Kesällä näyttely vielä vähän laajenee tavaroilla ja filmeillä, Tani esittelee.
Tanin Olli-isä oli sähkömiehenä Niskasella, ja näin syntyi yhteys Niskasten sukukuntaan.
– Äidinkielen opettajan opintojen myötä elokuvamaailma tuli lopullisesti osaksi minua. Kotiseutuaktiivina olin jo ymmärtänyt, että ohjaaja Mikko Niskanen on elänyt samaa todellisuutta kanssani. Olimme nähneet saman pienen ihmisen ongelmineen ja kasvukipuineen. Hyvinvointiyhteiskunta oli vasta rakentumassa, Tani kertoo.
Tanin vetämä elokuvakerho Hopeahirvi aloitti Niskasen tuotannolla. Pojat-elokuva itketti silloin aikoinaan ja itkettää yhä, usean katseluelämyksen jälkeen.
– Sota on kauheaa rintamalla, ja kuolema läsnä joka hetkessä. Kotirintaman taistelut ovat myös raadollisia. Kenen lauluja laulat, kenen matkaan lähdet. Entä kun äiti jättää, Tani huokaa.
(juttu jatkuu kuvan alla)
Mikko Niskasen pojan, Jorman, tarinat Pojat-elokuvan kuvauksista ovat huikeaa kuultavaa. Ja mieltä kiehtoo myös ajatus siitä, miten hetkellä on merkityksensä.
– Jos Vesa-Matti Loiri ei olisi löytynyt Pojat-elokuvan päänäyttelijäksi, olisiko hän saavuttanut huikeaa uraansa.
Jaana Tanin ensimmäinen virkapaikka oli Pihtiputaan lukiossa.
– Olin jo valmistautunut Kahdeksan surmanluotia -elokuvan katsomiseen ja analysointiin. Onneksi jokin viivytti aikeitani, sillä vasta vähän myöhemmin ymmärsin eläväni keskellä tapahtumien aiheuttamaa tragediaa. Emme koskaan katsoneet elokuvaa.
Surmanluodit on elokuva jossa pieni ihminen ongelmineen pyörii yhteiskunnan rattaissa.
– Viinan kiro, työttömyys ja köyhyys. Äärimmäisiin tekoihin johtaa aina väistämätön polku.
Niskas-näyttely kertoo nuorille yhteisestä kulttuuriperinnöstämme. Se on myös osoitus siitä, että vaikeistakin oloista voi ponnistaa kauas ja korkealle.
– Näyttely on toki avoin kaikille, mutta kouluaikana kannattaa ensin ottaa yhteyttä minuun, jos haluaa tulla vierailulle. Kesällä voin työni ohessa toimia näyttelyoppaana, tarinoita on paljon. Elämys sekin, että näyttelyn valokuvassa poliisit ampunut Pasi istuu putkassa kalteri-ikkunan takana. Saman kalteri-ikkunan voi nähdä näyttelytilastamme, sillä kuvauspaikkana toiminut Äänekosken vanha poliisitalo on naapuritontilla.
Tehtaan varjosta valoon. Keskisuomalaisen tehdaskaupungin perintö on maailmankuulu, muistuttaa Tani ja iloitsee, kuinka yli 50 vuotta sitten ensi-iltansa saanut Kahdeksan surmanluotia kiertää nyt restauroituna ympäri maailmaa, suurkaupunkien elokuvateattereissa – täysille katsomoille!
