ÄKS

Kaksi tarinaa koulukiusaamisesta – kiusaaminen täytyy ottaa vakavasti heti eikä hetken päästä!

24.09.2020 13:00 (muokattu 24.09.2020 16:41)
Juttu Kiusattuna ja silmätikkuna on julkaistu elokuussa 2015. Kuvassa on Arto Huotari, paikalla, josta alkoi vuosikaudet kestänyt koulukiusaamisen piina.

Koulukiusaaminen on taas otsikoissa. Kiusaaminen on lievä sana, sillä sen kohteeksi joutunut saa kantaa loppuelämänsä kiusaamisesta jääneitä arpia, pahimmassa tapauksessa parantumattomia haavoja, jotka voivat suistaa koko elämän raiteiltaan. Koulukiusaaminen on julmaa väkivaltaa. Kerromme kaksi tarinaa koulukiusaamisesta. 

 

– Olen itsekin koulukiusattu, mutta minua suojeli vahva luonne, hyvät kotiolot, harrastukset, kiva oma luokka sekä ystävät – selvisin traumoitta, mutta unohtaa en voi, kertoo ÄKSän päätoimittaja Marjo Steffansson.

“Olin helppo kohde: ekaluokkalainen, ehkä koko koulun pienin, tai ainakin pienimmästä päästä. Kiusaaminen tapahtui välitunneilla, joten otin tavaksi viettää ne Suolahden silloisen Keskustan koulun tyttöjen vessassa, siellä kellarissa. 10 minuuttia on pitkä aika pienelle tytölle, kun tietää, että muut hyppäävät narua, pelaavat maata, peiliä tai muuta kivaa. 

Kiusaajia oli kaksi. Kaksi isompaa poikaa. Kunnioitusta ja pelkoa aiheutti myös yksi kolmasluokkalainen tyttö, joka sai narrattua hienoimmat kiiltokuvani typerällä tempulla. Muistan, kuinka itkin koko kotimatkan, ja seuraavana aamuna lähdin kouluun vatsa kipeänä, kun pelkäsin, että koulussa nousee asiasta haloo. 

Ei noussut, sillä eihän opettajat silloin puuttuneet. Ja kiiltokuvien vienti jatkui. 

Kiusaamista kesti kaksi ensimmäistä vuotta. Sitten luokalleni tuli uusi oppilas Sumiaisista, johon kiusaajien katse kohdistui. En sano, että Arton perheen muutto Suolahteen pelasti minut, mutta olen usein pohtinut, miksi nämä kaksi kiusaajaa jättivät minut rauhaan. Ehkä pelko väistyi pituuskasvun myötä, minusta tuli reipas ja peloton  ja pääsin hoilaamaan välitunnilla ”Keisari seisoo palatsissa. Niin musta kuin multa ja valkea kuin varsa, minkä tähden sotamies on parempi kuin herra. Se joka viimeinen ompi kuolema!”

Ovatko nämä henkilöt pyytäneet anteeksi? Kyllä ja ei. Yksi sönkkäsi kerran humalapäissään jotain, toinen on kokenut myöhemmin elämässään rankkoja juttuja alkoholisminsa myötä. Kiiltokuvavaras ei tervehdi kaupassa, vaikka muistan häntä aina moikata. Jos minä en ole unohtanut, niin tuskin hekään. En ole anteeksipyyntöä vailla, mutta olisi kiva tietää, miksi juuri minä? Eihän minulla ollut rillejä, vaatteet olivat puhtaat, uudet ja sen ajan muodikkaat, tukka oli kammattu ja naama puhdas. Koululaukkukin punainen, niin kuin kaikilla tytöillä kuului olla. Jos jotain vielä mietin, niin miksi – siihen kun saisi kiusaajilta vastauksen, se riittäisi minulle.”

– Haastattelin viisi vuotta sitten luokkakaveriani Arto Huotaria. Jutusta tuli paljon hyvää palautetta ja mikä parasta, Artolle itselleen. Hänen luvallaan julkaisen jutun uudelleen – päivitetyillä kuulumisilla.  Arto on nyt laillani 56-vuotias. Ihailen hänen avoimuutta ja sitä, että hän on kaikken kokemiensa kamaluuksien jälkeen saanut nenänsä takaisin elämän pinnalle. Arto sanoo elävänsä nyt elämänsä parasta aikaa, hän osaa nauttia pienistä asioista: juuri nyt iloa tuottaa upealle näyttävä syksyinen luonto ja kaikki sen värit. Aktiivinen penkkiurheilija odottaa jääkiekkoliigan alkamista, ja jännittää, sotkeeko korona otteluiden seuraamista. JYP-fani käy nimittäin katsomassa kotiottelut, ja Arton tavoittaa katsomosta aina samalta paikalta.

Kiusattuna ja silmätikkuna

Arto Huotarin osaksi lankesi koulukiusatun rooli. Seuraava rooli oli alkoholistin. Nyt Arto on oman elämänsä pääosan esittäjä – raittiina ja täynnä elämäniloa.

 

Oli vuosi 1971 kun hintelä ja pienikokoinen Arto aloitti koulutiensä Sumiaisissa. Koti oli kirkolta viiden kilometrin päässä, kotona oli äiti, isä, veli ja kaksi siskoa. Arto näki television ensimmäistä kertaa vasta koulussa. 

– En ollut koskenut jalkapalloonkaan ennen kouluun menoa. Kaikki oli aivan uutta, perheensä esikoinen muistelee. 

Huotarit muuttivat Suolahteen ja Arto aloitti kolmannen luokan Keskustan koulussa. Hän joutui heti muiden silmätikuksi. 

– Se riitti, että tulin maalta. Se oli yksi syy, ja vuosien mittaan syitä keksittiin lisää. Ensimmäisenä päivänä minut harhautettiin väärään luokkaan. Olin aivan hukassa, sillä en osannut liikkua isossa koulussa, puhumattakaan Suolahdessa. En päässyt mihinkään porukkaan sisään missään vaiheessa. Minut eristettiin joukosta, ja olin ulkona kaikesta. Opettajat näkivät tämän varmasti, mutta ei siihen aikaan puututtu. 

Kotipihassa, Repolan talossa, leikkikavereita riitti. Se oli turvapaikka, jossa kukaan ei kiusannut. 

– Koulussa menin ryhmän mukana, ja koetin olla mahdollisimman huomaamaton. Välttelin virheitä ja sanoja, etten saisi tuntea niitä luissani. 

Kiusaamisen luonne muuttui fyysiseksi Telakkakadulle siirryttyä. Väkivaltaa välttääkseen Arto koetti pysytellä välitunneilla lähellä välituntivalvojaa. 

– Vessaan meno oli vaikeaa, kun siellä sai laukusta päin naamaa. Otin valinnaisaineeksi konekirjoituksen, sillä tiesin, ettei se kiinnosta kiusaajiani. Niillä tunneilla sain olla rauhassa. Muilla tunneilla en uskaltanut koskaan viitata, sillä pelkäsin tulevani naurunalaiseksi. Koko peruskoulu meni pelätessä ja luoviessa. En ole ikinä päässyt koulussa näyttämään omia kykyjäni. Minulle jäi tunne, etten kelpaa mihinkään. 

Arto ei uskaltanut kertoa kiusaamisesta edes vanhemmilleen. 

– Isä ja äiti olisivat varmasti hiiltyneet. 

Kiusaaminen jatkui Äänekosken ammattikoulussa. Vastoinkäymisistä huolimatta Arto valmistui asentaja-koneistajaksi ja lähti työelämään. 

– Sitten alkoi kuppi maistua. En saanut elämässä oikein mistään kiinni, tein vain kovasti töitä ja etsin alkoholista itsetuntoa, Arto muistelee. 

Arto jäi auton alle vuonna 1993. Siinä rytäkässä lähti kuulo vasemmasta korvasta. 

– En muista tapahtumasta kuin sen, että lähdin baarista ja heräsin sairaalasta. 

Kosteita vuosia jatkui vielä muutama, kunnes kittaaminen loppui vapun viettoon, vuonna 1998. 

– Minut pahoinpideltiin Maijan-Baarin pihassa. Siinä oli viisi humalaista vastaan minä, joten syy toimintaan oli helppo löytää minusta. Aivoverenvuoto saatiin leikkauksella asioihin, ja olin koomassa Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Leikkauksessa tuli vaurio näköhermoon, ja olen nyt myös näkövammainen. Jouduin opettelemaan kävelemisenkin uudestaan. 

Vastoinkäymisistä huolimatta mies elää nyt täysillä. Arto elää omassa, maksetussa osakeasunnossaan, lenkkeilee ja pyöräilee, osallistuu järjestö- ja ystävätoimintaan. Arto on monelle suolahtelaiselle luottohenkilö ja avun tuoja. 

Viisi vuotta sitten Arto kertoi pyöräilleensä kesän aikana 2300 kilometriä. Nykyään mies ei laske kilometrejä, sillä sen verran on kilpailuviettiä itsensä kanssa, ettei viitsi lähteä stressaamaan. Arto saattaa hypätä bussiin tai junaan, ja mennä sinne minne nenä näyttää. Aila-myrskyä Arto seurasi Kajaaniin menevän junan ikkunasta. 

– Aivoverenvuodon jälkeen olen saanut itsestäni irti niitä vahvuuksia, mitä minulla on. Mitä minulla on aina ollut, mutta en ole uskaltanut niitä näyttää. Minut peloteltiin niin pahasti, että ympyrä kävi todella pieneksi. Kun itsetunto oli poljettu maanrakoon, niin hain sen rippeitä viinasta. Olen kasvanut 15 vuoden aikana enemmän kuin ennen sitä, sanoo 21 vuotta raittiina ollut, elämää täynnä oleva mies. 

Onko sinulla kokemuksia koulukiusaamisesta? Kerro minulle, marjo@aksa.fi

Oletko ollut koulukiusaaja, ja haluat pyytää anteeksi. Tee se! 

Vastaa

  1. Veli Veikko sanoo:

    Hyvä kirjoitus ja hyvät tarinat noin niin kuin esimerkin omaisesti. Jokainen tarina on omanlaisensa. Yleisesti olen kuvitellut, että huonompiosaisten perheiden lapset kiusasivat parempiosaisten perheiden lapsia tai tämän suuntaisia kokemuksia minulla ja veljelläni (RIP) lienee. Oliko siellä kateutta taustalla? Mutta on minua kiusannut parempi osaisenkin perheen lapsi. Lienee niin, ettei tuollakaan ollut merkitystä, kumpia oli. Kansakoulussa kiusaaminen jäi pienempien luokkakokojenkin vuoksi vähäisemmiksi. Oppikoulussa murrosiän myötä ujoudestani tuli suurin ongelmani ja kiusaaminen pahensi ujouttani. Iso luokkakoko n. 40 ja kiusaaminen lisäsi ujoutta ja ujous lisäsi kiusausta. Kiusatuksi joutuminen oli jotain hävettävää eikä siitä voinut kellekään puhua. Sitä sai vain luovia noiden ongelmien kanssa ja lukiossa sitten sai jo olla vapaa kiusaamisesta, mutta ujous ei sielläkään lähtenyt. Eri asteista kiusaamista on aina ollut eikä se maailmasta poistu. Kuitenkin opettajien uskon ja toivon osaavan tänä päivänä paremmin selvittävän näitä ongelmia. Vanhempia asiassa pitäisi kasvattaa enemmän kuin kiusaajia, jotka peilaavat vanhempiensa puheita ja käyttäytymistä.

  2. JormaLilja sanoo:

    Jos on kiusattuna koulussa joidenkin oppilaiden taholta mutta jos sitä tekee opettajatkin, niin se on lapsella kamala paikka. Itse jouduin alaluokilla yhden opettajan hampaisiin ja kun muut oppilaat sen huomasi niin siitä alkoi todella ikävä kierre. Toiset oppilaat “tytöt” kantelivat opettajalle minun muka tehneeni milloin mitäkin, kiroillut, heitellyt lumipalloja, ohittanut polkupyörällä holtittomasta jne. Ja sitten sain seista nurkassa, suu pestiin mäntysuovalla ym. Sitten toisessa koulussa muisto kun siihen aikaan kerättiin purkka pakkauksessa olleita auton kuvia, ja tietysti ne koulussa oli mukana. Kerran sitten kun ne tunnin alussa oli pulpetillani opettaja ne otti pois ja sanoi että saan ne keväällä kun todistukset jaetaan, ei vaan sitten toteutunut, vaan ne jäi saamatta. Se vähän kaiversi mieltä kun niitä oli vuosia kerätty ja pari kolme kuvaa puuttui täydestä sarjasta. nim. Ei koulusta pitänyt.

  3. Miru sanoo:

    Itseäni kiusattiin yläasteella. Se alkoi ensimmäisenä päivänä uudessa luokassa ja päättyi 9-luokan viimeisenä päivänä. Olin normaalikroppainen ja kuvista päätellen muutenkin ihan normin näköinen. 8-luokalla sairastuin syömishäiriöön, joka on nyt kestänyt 35 vuotta välillä parempana, välillä vaikeampana. Kun olin kiusaajien mielestä kaiken pahan lisäksi rumakin. Kiusatun leima on aiheuttanut kiusaamista vielä aikuisiässä. Onneksi olen pitänyt pääni pinnalla vuosien mittaan. Lyön aina takaisin, jossain vaihessa.

ÄÄNEKOSKEN KAUPUNKISANOMAT OY
Torikatu 4, 44100 Äänekoski
Ma-to 9–13 • Pe suljettu
Puhelin 040 565 0941

 

TOIMITUStoimitus@aksa.fi
Marjo Steffansson
päätoimittaja 040 841 2945
Riina Nygrén
toimittaja 050 337 0028

MARKKINOINTIilmoitus@aksa.fi
Pirjo Hakkarainen
myyntipäällikkö 040 565 0941
Marjut Kinnunen
myyntineuvottelija 040 730 4234
etunimi@aksa.fi

 

ILMOITUSVALMISTUS JA -AINEISTO
Max Steffansson – ilmoitus@aksa.fi

Tietosuojaseloste »
© Äänekosken Kaupunkisanomat Oy

AD Alfred
Elysium Solutions Oy