Äänekosken ukrainalaiset järjestävät 24.8. klo 17 tilaisuuden Äänekosken keskuspuistossa. Tilaisuudessa kuullaan puheita, ukrainalaista musiikkia ja vietetään hiljainen hetki Ukrainan itsenäisyyden puolesta kaatuneiden muistoksi. Päätteeksi on tarjolla ukrainalaisia herkkuja.
24. elokuuta 1991 – näin Alla Voronkova muistaa itsenäisen Ukrainan syntymän:
”Kohtalokkaan vuoden 1991 ja erityisesti sen kesän muistan erittäin hyvin. Mahtava totalitaarinen valtio oli kuilun partaalla. Se ei tapahtunut hetkessä. Sen tie oli vain jo pitkään ollut tie kohti ei-mitään. Hajoamisprosessi oli alkanut jo aikaisemmin – keväällä 1990, kun Liettua ja Latvia julistivat itsenäisyytensä palautetuksi. Neuvostoliitto yritti vielä jotenkin pitää itsensä koossa ja etsi edelleen keinoja selviytyä. Aikuiset, jotka olivat eläneet koko elämänsä pelossa ja joita oli pienestä pitäen opetettu olemaan hiljaa, eivät enää jaksaneet kestää sitä. Mutta samalla he eivät tienneet, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Heille Neuvostoliitto ei ollut vain valtio – se oli koko maailma, jossa he olivat syntyneet, kasvaneet ja eläneet koko elämänsä.
Minä olin silloin juuri suorittanut lääketieteellisen oppilaitoksen ensimmäisen vuoden, ja elokuun lopussa täyttäisin 18 vuotta. Mutta me nuoret emme enää pelänneet samalla tavalla. Kuuntelimme rock-musiikkia – musiikkia, joka vielä neljä tai viisi vuotta aikaisemmin oli maassa käytännössä laitonta. Lauloimme DDT-yhtyeen kappaletta ”Предчувствие гражданской войны” (Sisällissodan aavists) sekä Viktor Tsoin kappaletta ”Перемен требуют наши сердца”(Sydämemme vaativat muutosta) – sen sukupolven suurimman rock-idolin kappaletta. Tsoi oli kuollut vain vuotta ennen näitä tapahtumia.
Ja me uskoimme. Me odotimme. Ja se päivä koitti. Elokuussa laitoin television päälle, kuten tavallisesti. Mutta tavallisen maanantaipäivän televisio-ohjelman sijasta sieltä tuli ”Joutsenlampi”. Sitten sanat alkoivat kiertää ihmisten keskuudessa kuin aalto: Vallankaappaus. GKTS. Panssarivaunut Moskovassa. Gorbatšov Krimin datšallaan. Jeltsin barrikadeilla. Emme vielä tienneet, miten kaikki päättyisi. Elokuun vallankaappaus epäonnistui. Me selvisimme siitä. Me nuoret surimme Moskovassa kuolleita, mutta samalla iloitsimme. Pahin – vanhan järjestyksen paluu – ei tapahtunut. Kolme tai neljä päivää myöhemmin alkoi levitä huhuja: Ukraina oli julistanut itsenäisyytensä. Meille se oli ”Neuvostoliiton” loppu. Ehkä kaikki nuoret eivät ajatelleet niin. Mutta kaikki rokkarit – seon varmaa. Me taputimme käsiämme ja iloitsimme. Elokuussa Ukrainan parlamentti julisti Ukrainan itsenäisyyden. Samalla päätettiin järjestää 1. joulukuuta koko Ukrainan kattava kansanäänestys, jossa kansan oli tarkoitus vahvistaa tämä päätös.
Ja juuri tässä tapahtui minulle jotakin hyvin tärkeää. Kuulin isoäidiltäni – ihmiseltä, joka oli kokenut vallankumouksen, sisällissodan ja Holodomorin – sekä vanhemmiltani, jotka olivat syntyneet juuri ennen sotaa ja muistivat hyvin Stalinin ajan sekä Hruštšovin ”suojasään” – sanat, jotka muistan koko elämäni. He sanoivat, että aivan kuin kivi olisi pudonnut heidän harteiltaan. Että viimeinkin Ukraina olisi oman maansa emäntä. Että viimeinkin sen maa, sen mineraalivarat ja sen luonnonrikkaudet työskentelisivät sen oman kansan hyväksi. Että sen parantolat ja meren rannalla sijaitsevat lasten leirit ottaisivat vastaan ennen kaikkea omia lapsiamme ja sairaita ihmisiä. Että sen yliopistoissa ja korkeakouluissa ukrainalainen nuoriso voisi päästä opiskelemaan ennen kaikkea itse.
Tällaista tulevaisuutta he kuvittelivat puhuessaan itsenäisestä Ukrainasta. Ei abstraktia valtiota kartalla, vaan maata, joka viimeinkin kuuluisi sen omalle kansalle ja toimisi sen hyväksi. He odottivat sitä hetkeä. He odottivat voidakseen vihdoin laittaa pisteen menneisyydelle ja astua uuteen elämään – yhdessä uuden, nuoren maan kanssa. Joulukuussa 1991 järjestettiin kansanäänestys. 90,32 prosenttia äänestykseen osallistuneista kannatti Ukrainan itsenäisyyttä. Minulle se oli elämäni ensimmäinen äänestys. Olin 18-vuotias. En muista numeroita – muistan tunteen. Nuorta valtiota odottivat edessä vaikeat muodostumisen ja rakentamisen vuodet. Emme vielä tienneet, kuinka vaikea tästä tiestä tulisi. Mutta me uskoimme. Äidilläni oli tapana sanoa: ”Kun isä rakentaa, perhe kärsii. Niin käy aina.”
Uskoimme, että meidän maamme nousisi, rakennettaisiin uudelleen ja ilmoittaisi itsestään koko maailmalle. Emme vain vielä tienneet, kuinka paljon aikaa siihen menisi.”
