Konginkankaan kirkonmäellä humisevat männyt kertovat tarinaa Hakkaraisten suvusta, jonka vaiheet ovat piirtyneet syvälle synnyinseudun multaan. Se on kertomus uutteruudesta, joka alkoi asiamiesten askeleista ja päättyi kolmeen puuristiin sankaririvissä.
Kaikki sai alkunsa halusta rakentaa oma paikka rukoilla ja opiskella. Vuonna 1860 Kömin isäntä Johan (Juho) Hakkarainen teki ratkaisevan eleen: hän lahjoitti ilmaiseksi maa-alueen Kömin kankaalta kirkkoa ja hautausmaata varten. Tuo lahjoitus ei ollut vain maata, se oli lupaus tulevaisuudesta.
Samaan aikaan suvun isännät, kuten Jacob Wilhelm Hakkarainen, kantoivat vastuuta yhteisistä asioista aikana, jolloin jokainen oikeus oli haettava uutterasti pitkien matkojen takaa. He rakensivat yhteisöä, jonka keskipisteenä seisoi oma kirkko – merkki sivistystahdon voitosta.
Isänmaan puolustajat – Veljesuhri 1941
Vuosikymmenet kuluivat, ja sivistystyön hedelmät – oma pitäjä ja itsenäinen maa – joutuivat kovimpaan mahdolliseen testiin. Kalle Ivarin ja Miina-mummon pojissa veri veti puolustamaan juuri sitä maata ja yhteisöä, jota heidän esipolvensa olivat olleet sata vuotta aiemmin rakentamassa.
Vuosi 1941 muodostui perheelle ja koko kylälle tragediaksi, jollaista on vaikea käsittää. Kolme veljestä, suvun uutterat jatkajat, antoivat henkensä isänmaan puolesta vain muutaman kuukauden sisällä:
Arvi Hakkarainen (1909–1941): Sotaan lähteneistä veljeksistä vanhin, joka kaatui Aunuksen taisteluissa syyskuun alussa.
Uuno Ilmari Hakkarainen (1920–1941): Kaatui heinäkuun lopulla Rautjärven raskaissa taisteluissa.
Kalle Aarne Hakkarainen (1923–1941): Nuorin veljeksistä, joka haavoittui kuolettavasti Röhössä ja nukkui pois marraskuussa.
Paluu kotimultaan
Sodan ankaran lain edessä pojat palasivat kotipuoleen. Heidät laskettiin Konginkankaan sankarihautaan – juuri sille samalle maalle, jonka heidän sukulaismiehensä Juho oli vuonna 1860 sivistystahdon nimissä lahjoittanut.
Kun Miina-mummu seisoi poikiensa hautojen edessä, hän ei seissyt vain millä tahansa maalla. Hän seisoi suvun omalla maalla, joka oli nyt lunastettu takaisin kalleimmalla mahdollisella hinnalla: omien lasten verellä.
Tämä on Hakkaraisten tarina. Se muistuttaa meitä siitä, että Konginkankaan kirkon torni ei kurota kohti taivasta vain puun ja naulojen voimalla, vaan se seisoo uutteran tahdon ja sankarillisen uhrimielen varassa. Maa, joka kerran annettiin lahjaksi, on nyt pyhitetty muistomerkiksi suvun rakkaudesta kotiseutuaan kohtaan.
